Käsivarren tunturista Muonion metsään
Käsivarreksi kutsuttu alue tarjoaa vahvoja elämyksiä luonnossa liikkujalle. Metsästysretki sinne on aina omanlaisensa, vertaansa vailla. Maasto ja sää vaihtelevat, ja retkeläinen saa tuntea olevansa elementissään. Välillä vähän liikaakin.
Retkemme piti ensin suuntautua Ruotsin puolelle, mutta lupia oli tarjolla muukalaisille vasta 25.9. alkaen. Näin ollen tuli kiire hankkia luvat Suomeen. Onneksi seurueeseen kuului Kilpisjärvellä opastava Ville Alatalo, joka sai järjestettyä ryhmälle metsästysluvat, eikä retki mennyt pelkäksi kalastamiseksi. Toki perhoakin matkalla viuhdottiin, ja harjuksen makuun päästiin.
Leirin saimme pystyyn mukavassa kelissä. Kun teltat ja telttasauna oli kauniisti viritetty, rävähti saderintama päälle ja teltan katot alkoivat laulaa pisararokkia. Aamunuotiota tehtiin räntäsateessa.
Vesisateeksi muuttunut räntä siivitti ensimmäistä jahtipäivää. Siiveniskuja ei kuulunut, ei näkynyt, vaikka taivalta tehtiin sadetta pelkäämättä useita kilometrejä. Sadepäivän jälkeen kelpasi telttasaunan lämpö. Kiukaan kuumista kivistä saimme lohdutusta menneeseen ja motivaatiota tulevaan. Telttasaunan mukana kuljettaminen on tietynlainen lisävaiva, mutta pitkän päivän pettymysten jälkeen löyly palkitsee.
Muonion metsometsä kutsuu
Riekkoja vaikutti olevan vähän ja ne pysyivät hyvin piilossa. Leiriparlamentissa päädyttiin yksimielisesti siihen, että seurue siirtyy alemmaksi Muonion metsiin asti. Sinne oli myös saatu luvat. Todennäköisyys kasvaa, kun metso, pyy ja teeri saadaan mukaan mahdollisten saalislintujen valikoimaan.
Niinpä ajoimme Muonioon, jossa jahtimaasto on metsäistä ja tunturit näkyvät kaukana siintävinä kauniina lumihuippuina. Monitoimiretkeilijälle Muonio on todellinen mekka. Muonionjoen lisäksi alueelta löytyy pieniä jokia kalastus- ja vesiurheilumielisille. Esimerkiksi kuuluisa Muonion Äijäkoski on hieno koskenlaskuelämys. Mutta metsästäjää ei mikään meno lohduta, jos lintuihin ei saa kontaktia. Ei edes se, että Muonion aamun valjetessa ruska oli komeimmillaan ja sää täydellinen.
Lintuja oli nyt aivan toisella tavalla kuin Käsivarren kokeilussa. Vain muutaman kilometrin jälkeen tuli eteen ensimmäinen tilanne. Luna-koira toi tiedon hienosti. Lintua lähestyttäessä kuitenkin kävi ilmi, että koppelo oli jo lähtenyt. Se näkyi kauempana puussa istumassa. Haulikkomiehet vain katselivat sitä etäältä ihaillen. Kivääri olisi helposti yltänyt pudotukseen.
Kovin kauaa tuo yhden kohtaamisen riemu ei riitä, kun lintuja ei löydy lisää. Kävely painaa jalkoja ja mieltä. Pari ukkoa luovutti ja lähti telttasaunan lämmitykseen.
Pian saunanlämmittäjien poistumisen jälkeen Kira-koira seisoi metsoa. Lähestyimme huolella, hiljaa ja mahdollisimman vikkelästi, mutta lintu oli viisas ja lähti lentoon kaukaa turvaetäisyyden päästä eikä ampumahollille ehditty.
Oli Kiran äidin vuoro, ja koira tulikin vain hetkeä myöhemmin tiedottamaan, että on havainnut lintuja. Tilanteeseen lähestyttiin ja riekko hyppäsi siivilleen. Tällä kertaa kuultiin jo laukauksiakin, mutta höyhentäkään ei riekosta irtoa. Haulit lensivät reippaasti takaa ohi.
Tiedottaminen on yhteispeliä
Vaikka saalista ei ollut repussa kenelläkään, oli kuitenkin todistettu koirien olevan hyvässä tiedotuskunnossa. Kun lintuja on vähän, niin kuin tällä retkellä, oikein toimiva koira laajentaa hakuaan. Se tutkii maastoa satojenkin metrien päässä, jolloin metsästäjä ei tietenkään voi nähdä seisontaa.Kun koira löytää lintuja, sen on käytävä tiedottamassa, ja metsästäjän ja koiran välinen yhteistyö nousee avainasemaan.
Tero Sorosen mukaan joillakin koirilla on tiedottaminen valmiiksi asennettuna ominaisuutena, mutta toisille se pitää juurruttaa opettamalla. Koiran ottaessa seisonnan on odotettava, että se tulee seisonnalta luokse. Sen jälkeen mennään yhdessä lähestymään lintua. Tätä toistaen koiralle jää mieleen, että isäntä pitää hakea mukaan, muuten ei lintua saada.
– Siinä voi mennä puolikin tuntia, ennen kuin koira irtoaa seisonnalta. Voi myös odottaa niin kauan, että koiran pää alkaa kääntyilemään, ja viheltää koira sitten luokse, kertoo Soronen.
Tietysti voi käyttää paikannuslaitetta ja katsoa kännykästä, missä koira seisoo. Mutta monen mielestä tiedottaminen on juuri sitä isännän ja koiran välistä yhteistyötä, jota hommasta haetaan. Tietenkin tutkapanta on hyvä turvaväline eikä mitenkään pilaa metsästystä. Koiraa tarvitse opettaa siihen, että metsästäjä aina ilmestyy seisonnalle itsekseen, ilman tiedotusta.
Metso löytyy rinteestä
Retki jatkui suotuisissa merkeissä. Seuraava tiedotus tuli melkein heti edellisen tilanteen jälkeen. Alkoi armoton 300 metrin juoksuhiivintä. Saavuttiin jyrkänteen alla, jossa koira seisoi ylärinteeseen.
Soronen uskoi koiraansa, vaikka paikka oli hieman kummallinen. Linnun on oltava siellä, koska luotettava koira niin ilmoittaa. Sorosen oli otettava puista kiipeilyapua kavutessaan jyrkkää rinnettä ylös. Jyrkänteen reunan yli näkyi äkkiä metson kuikuileva pää. Se oli lähdössä. Kaksi nopeaa laukausta pysäytti linnun, ja Soronen komensi noudon.
Metsä raikasi, kun hän kiitteli koiraansa ja metsästyksen jumalatarta Dianaa, että antoi vanhalle koiralle vielä tämän.
– On hienoa saada 9-vuotiaalle, jolla ei enää montaa kautta ole, näin uskomattoman hieno tilanne, hän siunaa.
Ville Alatalo, Juho Kärppä ja Petri Nieminen liittyivät riemuun. Heitä nauratti ajatus siitä, millaiset ilmeet leirissä leikin kesken jättäneillä on tilanteista kerrottaessa. Ei kannata lopettaa jahtia kesken.
Pieni kuittailu kuuluu näihin retkiin. Jälkilöylyissä pohdittiin jo, minne matka vie ensi vuonna. Lupapolitiikka päätetään selvittää ajoissa.
