Riistallisia maailmankuvia

Ytimessä-palstalla Luonnonvarakeskuksen (Luke) asiantuntijat käsittelevät ajankohtaisia riista-aiheita tutkimuksen näkökulmasta.

Metsästysasioista keskusteltaessa voi olla hyödyllistä hahmottaa, että yhteiskunnassamme esiintyvät ainakin kaikki tässä esitellyt näkökulmat erilaisine historiallisine juurineen. Ne asemoivat metsästäjän suhdetta riistaeläimiin yksilö-, yhteisö- ja ekosysteemitasolla, ja sitovat riista-asiat myös yhteiskunnallisiksi järjestelyiksi. 

Eläimet persoonina

Esi-isiemme maailmankuvaa ja luontosuhdetta on kuvattu animistisena, vastavuoroisena ja tasa-arvoisena. Suhteen ympäröivään luontoon ja sen eläimiin on arveltu olevan neuvotteleva, lepyttelevä, jopa nöyrä. Eläimiä on pyydetty Tapiolta saaliiksi, ei otettu. Niillä on ajateltu olevan sielu ja olevan metsästäjän kaltaisia älykkäitä ja kunnioitettuja olentoja.

Tämänkaltainen näkemys ihmisestä erottamattomana osana luontoa on nykyään Suomessa harvinainen. Näkyvimpiä esimerkkejä ovat ehkä muutamat luonnonuskontojen muotoja harjoittavat yhdistykset ja muut yhteisöt.

Tällainen luontosuhde voi näyttäytyä kaukaisena, vaikka pyynnin käytännöissä näkyy edelleen monenlaisia eläinten arvostusta ja kunnioitusta ilmentäviä piirteitä, jopa vastavuoroista suhtautumista.

Eläimet hyötynä ja haittana

Erittäin luontokeskeinen maailmankuva muuttui vähitellen viljelyn ja karjanpidon yleistyessä. Sen myötä, ja myöhemmin myös metsänhoidon yleistymisen myötä, on sijaa vallannut ajattelutapa, jossa riistaeläimet ovat eriasteisen hyödyllisiä tai haitallisia omalle toimeentulolle.

Hyödyllisiin lajeihin sisältyi erityisesti ravinnoksi käytetty, harmiton riista. Haitallisiin sisältyivät etenkin suurpedot ja petolinnut. Yhteiskunnallisia järjestelyjä rakennettiin tukemaan petojen vähentämistä tai kategorista hävittämistä. Rahallisista kannustimista on aikojen saatossa luovuttu, eikä kotimaisten lajien hävittämistä tavoitella. Sen sijaan on luotu korvausjärjestelyjä hyvittämään menetyksiä, joita esimerkiksi hirvieläimistä ja suurpedoista on ihmisille koitunut.

Hyöty-haitta-kaksijakoisuus on ajan myötä jonkin verran hälventynyt. Vaikka nykyisin esimerkiksi pienpetojen vähentämiseen kannustetaan muun muassa kilpailuilla, lähinnä haitallisista vieraspedoista puhutaan hävitettävinä. Ja sen toteutukseen on käytetty myös yhteiskunnan hankerahoitusta.

Riistaeläimet resurssina

Niin ikään ihmiskeskeisenä tapana järjestää ihmisten ja riistaeläinten välisiä suhteita voi pitää viime vuosisadan alkupuolelta yleistynyttä ideaa säädellä riistaeläinkantoja resursseina järkiperäisemmin, riistalaji tai -lajiryhmä kerrallaan.

Idean ympärille rakennettiin moderni ja moniportainen riistahallinto, ja sen toteutuskeinoiksi tarvittiin tietoa, tutkimusta, sääntelyä – sekä kaikki metsästäjät tavoittavaa viestintää. Keskiössä on populaatiotason puhe, joka etäännyttää ihmisen ja eläimen suhdetta yksilöistä kohti laajempia kokonaisuuksia.

Ajattelutapa on kantanut nykypäivään, ja on edelleen olennainen tapa jäsentää hallinnollista ja lakisääteistä kehystä, jossa metsästys tapahtuu. Sen piirissä paitsi harjoitetaan metsästystä sääntöjen mukaan, myös ahkeroidaan monenlaisten riistanhoitoaskareiden parissa, kuten ruokinnoissa, riistanlaskennoissa ja elinympäristön kunnostuksissa.

Metsästäjä monimutkaiseksi hahmottuvassa maailmassa

Viime vuosikymmeninä on edellisten näkökulmien rinnalle alkanut yleistyä kokonaisvaltaisempi näkemys riistasta ja ihmisestä osana ympäröivää sosioekologista järjestelmää.

Näkökulma on haastava, kun riistalajin tai yksilöiden sijaan olisi hahmotettava monimutkaisia monilajisia suhteita, hallittava tietämykseen liittyviä epävarmuuksia, ja erilaisten ihmisryhmien tarpeita ja toiveita koskien tapoja, joilla metsästystä toteutetaan. Metsästystä haastetaan, riista-asiat nähdään aiempaa vähemmän metsästäjien omina asioina.