Kulkureiden työnäyte

Viisikymmentä vuotta sitten osui erikoinen metsäreissu. Myöhäissyksyn hämäräpäivänä kiertelimme ystäväni Tuomaksen kanssa pohjoishämäläistä metsää aseina 16 kal. Leijona-haulikko ja Sakon lintuluodikko.

Hiljaista oli, mutta raikasta. Nuotiolle saimme yllätysvieraita: kaksi kulkurikoiraa iski kimppaan. Ne olivat selvästi tiivis, erikoinen parivaljakko, yhteen pelasivat. Toinen oli mustavalkea pitkäkarvainen, kuin hirvi- ja ajokoiran risteytymä. Nimesimme Takuksi. Toinen oli rusehtava lerppakorvainen kummajainen, kuin mäyräkoiran ja tanskandogin siitos, se sai nimen Lerppa.

Siinä viihdyttiin porukalla ja piskit tykkäsivät makkarasta, hännät vispasivat. Solidaarinen pari – yhtään ei herkkupaloista rähisty. Mistä lie kaverit tulleet, muukalaisia mutta kuin kotonaan.

Vihdoin liikkeelle, kaikki neljä. Luonnon tuoksu oli hyvä ja syvä, ensilumi tulisi milloin vain.

Laajalla aukealla oli iso kynnöspelto. Sen ojasta ponkaisi iso rusakko ja Takku huutaen perään. Painelivat peräkkäin vakoja poikittain. Jänikselle helppoa, koiralle rankkaa.

Lerppa oli taktikko. Katsahti tilanteen ja ampaisi kovaa polkua täysin toiseen suuntaan. Se kiersi pellon ja odotteli tyynenä jussin ja Takun tuloa. Takku läähätti uuvuksissa, mutta pellon takana oli pojilla vaihto. Lerppa otti huilanneena vetovastuun ja ajoi rusakon lähes syliimme. Paistihan siitä tuli. Kova ja harjaantunut taistelupari: minä hyökkään, sinä suojaat, sinä hyökkäät, minä suojaan…

Jussia avatessa ihastelimme parivaljakon yhteistä pelisilmää. Tokko niillä sukutauluja oli saati sertifikaatteja häntien ja korvien asennoista, mutta kulkurien äly, taktiikka ja itsehillintä tekivät vaikutuksen.

Takku ja Lerppa saivat ansaitut osansa jussin sisuksista, haukahtivat sitten, nostivat koipea ja lähtivät illan pimetessä jolkottelemaan – jonnekin.