Perinne sai kuin saikin minusta jatkoa
Metsästys on ylisukupolvinen perinne, mikä herättää niin mielenkiintoa kuin suoranaista vihaakin. Suvussamme se on kulkenut vuosisatoja ja ollut niin pyhä kuin uskonnottomassa tapakulttuurissa vain olla voi.
Kartoin ajatusta hirvimettästä vajaat 15 vuotta. Siitä jauhettiin joka ikisessä puuduttavassa pöytäkeskustelussa, jossa sattui paikalla olemaan pari mettästäjää tai porukkaa, joiden serkun kaverin kaveri oli jotain räksiä nuorena täräytelly. Yliannostus on edelleen lievä termi sietoasteikkoni ylittymiselle syksyisin.
Monet metsästysseurat järjestävät lapsille hirvijahtiin tutumispäiviä. Aivan loistava idea nyky-yhteiskunnassa, jossa nuorista metsästäjistä on pulaa konkarien pappautuessa. Vaikka idea on mitä mahtavin, saattaa päivästä jäädä traumatisoivia muistoja esimerkiksi hirven suoliston näkemisestä. Kiitos papalleni, joka yritti parhaansa, ettei näin olisi käynyt. Kyseinen päivä oli luultavasti ihan onnistunut, vaikka ilmoitinkin, etten enää ikinä osallistu hirvijahtiin.
Kun päädyimme hankkimaan karjalankarhukoiran, ei sekään minua mukaan innostanut. Koirat tuovat metsälle riemua ja täyttä kaaostakin, mutta ovat silti vaivan väärti. Vaikka vanhemmassa ajomiessysteemissä on omat etunsa, kuten rauhallisemmat tilanteet, eikä ajomiehiä tarvitse juosta kiinni, silti koirakiiturit ovat mahtava lisä motivaatioon ja metsästettävien eläinten tavoittamiseen.
Pari vuotta sitten omakin lamppuni viimein syttyi äidin kysyttyä minua vitsillä mukaan. Liityin koirapartioon ja sille tielle jäätiin. Oma intohimoni metsästyksessä ovat ehdottomasti eläimet – niin hirvet kuin niiden ”pysäyttäjätkin”. Meidän oma kiiturimme tosin ei pysäyttämistä paljoa arvosta, vaan tykkää juosta maratoneja mahdollisimman kovaa hirvien perässä.
Vieläkään eivät joulupöydän jahtikeskustelut edes glögin vertaa lämmitä enkä aseeseen tartu, mutta metsästys on silti asettunut osaksi elämäntapaani. Täytyyhän sitä aina jonkun olla perässä juoksemassa ja autoa lämmittämässä.
