Ensiosuma

”Pitkä tarina elämäni ensimmäisestä kauriista”

Viljami Hökän ensimmäinen kauris oli sinnikkään odottamisen tulos.

teksti Johanna Hellman kuva Arto Hökkä

Julkaistu19.11.2020

Viime metsästyskausi oli pohjanmaalaiselle Viljami Hökälle ensimmäinen. Hän sai kyyhkyjä ja pari pyytä, mutta ”kunnon saalis”, kauriin kaato vielä odotutti itseään vuodenaikojen vaihtuessa toisiin.

– Olin jo syksyllä ja talvella istunut kymmeniä tunteja metsissä kauriiden kulkupaikoilla, mutta tapahtumia ei kehkeytynyt. En tuntenut alueeni kaurispaikkoja vielä tarpeeksi hyvin, Hökkä kertoo.

Hän laittoi talveksi ruokinnan, mutta oli aloituksen kanssa liian hidas: kauriita ei näkynyt. Oli katkeransuloista, kun riistakamera vihdoin lähetti ruokinnalta kuvia kauriista.

– Ruokinnalla oli käynyt ihka oikeita kauriita. Tuntui mahtavalta, että ruokinta onnistui. Toisaalta, ei se enää paljoa auttanut. Metsästysaika oli päättynyt vain päivää aiemmin, Hökkä kertoo pettymyksen ja innon sekaisista tunnelmistaan.

Kolmas kerta kauriin ampuu

Hökkä jatkoi ruokintaa kevätpukkijahdin toivossa. Välillä ruokinnalla ei käynyt yhtään kaurista, kun toisinaan riitti vilinää monta kertaa päivässä. Hökkä kävi lähes joka päivä valokuvaamassa ruokinnalla käyviä kauriita ja odotti malttamattomana kevätpukkijahdin aloitusta.

– Vihdoin jahti alkoi! Yksi tilanne syntyi heti toisena metsästyspäivänä, mutta pukki käveli suoraan kohti. Minulla oli käytössäni vain setäni haulikko, mikä teki tilanteesta vielä haasteellisemman. Pukki lähti kaartamaan oikealle, mutten uskaltanut yrittää. Oli vasta toinen metsästyspäivä ja aikaa jäljellä. Kiintiössäkin oli vain yksi kauris.

Hökkä jatkoi pelloilla käyntiä, mutta kauriita ei näkynyt enempää. Yhtenä iltana hän lähti jälleen ruokinnalle kyttäämään ja kuvaamaan, ja saikin kuin saikin seurakseen pukin.

– Sykkeeni nousi, kun valmistelin ampumista pukin syödessä puun takana. Olin niin tohkeissani, että päätin jostain ihmeellisestä syystä soittaa veljelleni. Kauris kuitenkin kuuli, kun kuiskutin hiljaa veljelleni hetken olevan käsillä.

Kauris säikähti, eikä ampumapaikkaa tullut. Hökkä palasi pari päivää myöhemmin virheistään oppineena ja jätti puhelimen visusti taskuun. Hän kertoo istuneensa jännittyneenä entistäkin hiljempaa.

Pukkia ei kuitenkaan näkynyt. Hökkä odotti useamman tunnin ja yritti kestää edelliskerrasta aiheutunutta ärsytystä.

– Mietin, eikö se käy enää ruokinnalla. Lähdenkö kotiin? Toisaalta sen täytyy syödä jossain välissä, hän muistelee ajatuksenjuoksuaan tuona iltana.

Vihdoin metsässä näkyi liikettä. Nelipiikkinen pukki asteli varovaisesti esiin.

– Jännitykseni nousi, olisiko tänään se päivä? Syke hipoi kahtasataa, kun odotin sen kääntyvän sopivaan asentoon. Käänny, käänny, käänny kuului ääni pääni sisällä.

Pukki kääntyi ja Hökkä veti liipaisimesta. Hän kertoo sykkeen hiponeen maksimejaan vielä pitkään laukauksen jälkeen. Hökän isä ja veli tulivat auttamaan suolistamisessa ja nylkemisessä. Kallo koristaa nykyisin Hökän huoneen hyllyä.

– Siinä oli pitkä tarina ensimmäisestä kauriistani, Viljami Hökkä päättää kertomuksensa.

0 Kommenttia
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit