Vieraskynä

Metsästyksestä

TekstiKauko Röyhkä muusikko, kirjailija Kuva Olga Välimaa
Julkaistu5.7.2021

En ole koskaan metsästänyt. Ehkä se johtuu siitä, ettei suvussani ole harrastettu metsästystä. Tai siitä että poikavuosina aloin kiinnostua rockmusiikista. Rahani menivät levyihin ja instrumentteihin.

Olin kaupunkilaispoika, joka tuli lomiksi mummolaan Pelloon. Isoisä oli kuollut, eikä talossa ollut muita miehiä. Mummolan seinällä ei roikkunut haulikkoa. Kiinnostuin kuitenkin kalastuksesta. Muutamat pellolaisista kavereistani olivat metsästäjiä. He osallistuivat sorsa- ja jänisjahteihin. Kaverini Karin kotona kasvatettiin jäniskoiria. Kari kertoi minulle paljon koirista ja metsästyksestä.

Karin kanssa koin hetkiä, joista useimmat kaupunkilaispojat jäivät paitsi. Kari harrasti ansapyyntiä. Hän viritti piisaminrautoja lähiseudun erämaalampien rannoille. Pohjoiseen vievä rautatie menee Pellon kylän ohi. Radalla ei siihen aikaan ollut henkilöliikennettä, vain puutavarajuna meni pari kertaa päivässä. Lompsin Karin perässä ratapenkkaa pitkin kaukana metsässä olevalle lammelle kokemaan rautoja. Hän nosti hukkuneen piisamin vedestä, nylki eläimet ja myi nahat. Talvella Kari ja toinen kaverini Heikki pyysivät raudoilla kettuja. Yövyimme metsäkämpässä, jossa oli lämpöä varaamaton takka, jota piti jatkuvasti lämmittää. Olin kipinämikkona. Kettu on varovaisempi otus kuin piisami. Raudan virittäminen sen jäljille on tarkkaa puuhaa. Kari ja Heikki viipyivät ansoitusreissullaan koko päivän. Sillä aikaa minä polttelin puita takassa ja lauloin. Kotona en kehdannut laulaa, koska aina joku oli kuuntelemassa. Lauloin mitä mieleeni tuli, siansaksaksi tai oikeastaan sianenglanniksi. Huomasin, että pystyn keksimään melodioita. Minulle reissu oli merkittävä, koska sen jälkeen aloin säveltää ja sanoittaa omia biisejä.

Kari muokkasi mielipiteitäni metsästys- ja kalastusasioissa. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt kivääriä metsälintujen ampumisessa. Hänellä ei ollut lintukoiraa, joka olisi haukkunut metson tai teeren puuhun. Hänen mielestään kova tyyppi oli se, joka hiipii lähelle lintua ja ampui sen haulikolla. 

Katsoimme kerran presidentti Kekkosesta tehdyn dokumentin tv:stä. Hänet kuvattiin hiihtämässä, kalastamassa ja metsästämässä. Karin veri kuohahti kun hän näki presidentin kytiksellä kiikarikiväärin kanssa. Sen jälkeen Kekkonen ei enää ollut hyvä jätkä. Ja ne urpot, jotka ampuivat tiellä kiviä nokkivia metsälintuja auton ikkunasta, olivat ala-arvoisia roistoja.

Elettiin 70-lukua. Luonnonsuojelu oli lapsenkengissä. Tehtaat ja asutuskeskukset laskivat jätevetensä puhdistamattomina vesistöihin ja autoista tyhjennettiin surutta roskat tienvarsiin. Luonto oli olemassa vain hyötykäyttöä varten. Sinne mentiin hakemaan riistaa, kalaa, marjoja, sieniä ja puutavaraa. Vain muutamat taiteelliset sielut näkivät luonnossa kauneusarvoja.

Minä ja pellolaiset kaverini olimme huolissamme Suomen luonnosta. Emme koskaan jättäneet roskia luontoon. Nuotiopaikkamme peittelimme aina lähtiessämme. Valitettavasti ajattelemattomien ihmisten jälkiä näki joka paikassa. Monesti tuntui, että taistelimme tuulimyllyjä vastaan. Onneksi asenteet ovat muuttuneet. Mutta luonto on silti aina uhanalainen.

Kari halusi Pellonjärven säilyvän hyvänä lintujärvenä. Hän rakensi telkänpönttöjä, joita sijoitimme rantametsiin. Koska varikset tuhosivat vesilintujen munia, hän halusi verottaa variskantaa. Hän hommasi pöllöä muistuttavan atrapin, jonka pystytti kepinnokassa asumattomalle rannalle. Varikset tietysti villiintyivät ja tekivät syöksyjä sitä vastaan, ja Kari ampui niitä haulikolla.

Jotkut näkevät metsästyksen raakalaismaisena machoiluna. Itse en ajattele niin. Metsästäjä, joka liikkuu luonnossa, yleensä myös rakastaa sitä. Hän haluaa luonnon säilyvän itselleen ja tuleville polville. Metsästys on myös toveruutta, yhteisiä hetkiä jahdissa ja nuotion äärellä. Minulle luonto on ollut aina pyhä, pyhempi kuin hienoinkaan katedraali. Luonnosta olen ammentanut paljon lauluihini ja kirjoihini.