Kannan kasvusta huolimatta Suomen susikannan geneettinen monimuotoisuus on heikentynyt parin viime vuosikymmenen aikana.

Työkaluja susikannan suotuisan suojelutason viitearvon määrittelyyn

Luonnonvarakeskus julkaisi syyskuussa loppuraportin Suomen susikannan suotuisan suojelutason viitearvotyöstä. Uusien määrittelytyökalujen lisäksi kaksivuotinen hanke tuotti paljon uutta tietoa Suomen susista.

Teksti Inari Helle, Samu Mäntyniemi, Mia Valtonen, Helena Johansson, Vesa Nivala, Suvi Ponnikas, Jenni Harmoinen, Annika Herrero, Samuli Heikkinen, Laura Kvist, Jouni Aspi, Katja Holmala ja Ilpo Kojola  Kuvat Kari Rossinen ja Riikka Hurri

Julkaistu17.11.2022

Susikannan suotuisan suojelutason viitearvo kuvaa kannankokoa, jolla suden suotuisa suojelutaso olisi turvattu Suomessa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, jos myös muut suotuisan suojelutason kriteerit täyttyvät. Suotuisan suojelutason määritelmä perustuu Euroopan unionin luontodirektiiviin, jonka tavoitteena on yhteisön tärkeänä pitämien eläin- ja kasvilajien ja luontotyyppien suotuisan suojelutason saavuttaminen jäsenmaiden alueella.

Viitearvon määrittämiseen ei ole olemassa yksityiskohtaista ohjeistusta. Luontodirektiivin raportointiohjeissa mainitaan yleisiä periaatteita määrittämiseen kuten se, että määrittelyn tulee perustua ekologisiin ja biologisiin lähtökohtiin. Määrittelyssä tulee ottaa huomioon varovaisuusperiaate ja sen tulee sisältää turvamarginaali kannan nykytilaan ja tulevaisuuteen liittyvän epävarmuuden suhteen.

Numeerisia kriteereitä viitearvolle annetaan kaksi: viitearvon tulee olla suurempi kuin kannankoko oli luontodirektiivin astuessa voimaan, ja sen on aina oltava suurempi kuin pienin elinvoimainen populaatio demografisen ja geneettisen elinvoimaisuuden kannalta katsottuna.

Populaation elinvoimaisuudella tärkeä merkitys

Viitearvon määrittelyn ytimessä on susikannan demografinen ja geneettinen elinvoimaisuus. Demografiset ominaisuudet kuten syntyvyys, kuolleisuus ja muuttoliike vaikuttavat siihen, miten populaatiokoko muuttuu ajan myötä, sekä riskiin, jolla populaatio voi ajautua sukupuuttoon. Elinvoimaisuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät pitävät sisällään muun muassa geenipohjan monimuotoisuuden ja mahdollisen sukusiitoksen haittavaikutukset.

Elinvoimaisuuden arvioinnissa voidaan tarkastella erilaisia aikajaksoja, jotka auttavat ymmärtämään populaatiossa tapahtuvia muutoksia. Demografian osalta tarkastellaan yleensä aikajaksoa (esim. 100 vuotta), jonka yli populaation tulisi säilyä hengissä tietyllä todennäköisyydellä. Geneettisen elinvoimaisuuden suhteen erotetaan lyhyt ja pitkä aikaväli: populaation tulisi olla tarpeeksi suuri, jotta se lyhyellä aikavälillä (viisi sukupolvea, Suomessa 17 vuotta) välttäisi sukusiitosheikkoudesta johtuvat vaikutukset, ja jotta sillä pitkällä aikavälillä olisi kykyä sopeutua ympäristömuutoksiin.

Molemmissa lähestymistavoissa määrittäminen edellyttää päätöksentekijältä valintoja muun muassa hyväksyttävästä riskitasosta. Esimerkiksi populaation demografiaan perustuvassa tarkastelussa valintoja ovat tarkastelujakson pituus ja hyväksytty riski populaation häviämiselle ajanjakson aikana. Geneettistä elinvoimaisuutta tarkasteltaessa on puolestaan valittava, kuinka suuri riski hyväksytään geneettisesti pienimmän elinvoimaisen populaatiokoon aliarvioimiselle.

Susikannan suotuisan suojelutason viitearvon periaate. Viitearvon on oltava suurempi kuin pienin elinvoimainen populaatio ja kannan koko luontodirektiivin astuessa voimaan vuonna 1995. Ylärajana on ekologinen kantokyky. Pienin elinvoimainen populaatio saadaan vertaamalla demografisia ja geneettisiä arvoja toisiinsa. Viitearvo määrittyy laskentatavoista riippumatta aina suuremmaksi kuin pienin elinvoimainen populaatio.

Viitearvoa tulee tarkastella monelta kantilta

Viitearvon määrittäminen perustuu tutkimusaineistoihin, tieteellisiin menetelmiin ja työkaluihin, mutta edellyttää myös päätöksentekijän valintoja.

Luontodirektiivin raportointiohjeen mukaan viitearvon tulee olla suurempi kuin niin sanottu pienin elinvoimainen populaatio genetiikan ja demografian kannalta katsottuna. Ensimmäinen askel määrittelyprosessissa on pienimmän elinvoimaisen populaation arvioiminen. Kun se on määritetty, sitä käytetään lähtökohtana viitearvolle.

Ehdottoman alarajan viitearvolle muodostaa susikannan koko vuonna 1995, jolloin luontodirektiivi astui Suomessa voimaan. Tuolloin asiantuntija-arvion mukaan poronhoitoalueen ulkopuolella eli noin 120 susiyksilöä (arviointiajankohtana alkutalvi). Populaatiomallinnukseen ja laajempaan aineistoon perustuva takautuvasti laskettu arvio vuoden 1995 marraskuulle on 31–65 yksilöä.

Vastaavasti ekologinen kantokyky eli elinympäristöjen ja saaliseläinkantojen mahdollistama suurin mahdollinen populaatiokoko on viitearvon ehdoton yläraja. Ekologinen kantokyky saadaan arvioitua mallintamalla, kuinka monta susireviiriä voisi mahtua poronhoitoalueen eteläpuoliseen Suomeen huomioiden maiseman rakenne, saaliseläinten tiheydet ja susien elinympäristövaatimukset. Simulaatiomalli huomioi myös mahdollisen reviirikoon kutistumisen tulevaisuudessa tiheän hirvieläinkannan alueella. Simulaation perusteella ekologiseksi kantokyvyksi arvioitiin noin 200 reviiriä, mikä voisi tarkoittaa noin 800–1 600 suden kantaa. Luku ei ole viitearvo, vaan teoreettinen maksimi. Tätä suurempaa susikantaa ympäristö ei elätä.

Susikannan kehitys vuoden 1990 jälkeen

Viitearvohankkeessa kehitettiin Suomen susikantaa kuvaava demografinen populaatiomalli, jonka avulla arvioitiin demografisesti pienintä elinvoimaista populaatiota, susikannan kehitystä, pentutuottoa ja kuolleisuutta. Mallin avulla yhdistettiin tiedot kanta-arvioista, tunnetusta kuolleisuudesta ja riistakolmiolaskennoista viimeisen kolmen vuosikymmenen ajalta.

Mallin tulosten mukaan Suomen susikanta on kasvanut vuoden 1990 jälkeen keskimäärin noin 10 prosentin vuosivauhtia. Kehitys ei ole kuitenkaan ollut tasaista. Ajalle mahtuu sekä usean peräkkäisen vuoden taantumia että nopean kasvun pyrähdyksiä. Mikäli vuosikuolleisuus pysyy keskimäärin samalla tasolla kuin viimeisien kolmen vuosikymmenen aikana, kannan ennustetaan edelleen kasvavan.

Jos kannan kasvua ei rajoiteta kuolleisuutta lisäämällä tai suden saaliseläinkantoja säätelemällä, sitä rajoittaa lopulta susireviireiksi sopivien alueiden pinta-ala.

Populaatiomallin ja havaintoaineistojen avulla tuotettu arvio kokonaan Suomen puolella eläneiden susien määrästä vuosina 1990–2022. Kuvaajassa näkyy voimakas kannanvaihtelu vuoden sisällä. Käyrä käy korkeimmillaan toukokuussa ja matalimmillaan maaliskuussa. Alkuvuosien arviot ovat epävarmempia kuin aikasarjan viimeisimmät vuodet.

Suomessa susikanta jakautunut kahdeksi osakannaksi

Tehdyt geneettiset analyysit osoittavat, että Suomen, Skandinavian ja Venäjän susikannat ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Muuttoliike Suomen ja Skandinavian välillä on melko vähäistä, ja susia liikkuu kumpaankin suuntaan vain satunnaisesti. Sitä vastoin Itä-Suomen ja Venäjän Karjalan kantojen välillä on niin vahva yhteys, että niiden voi sanoa olevan perimältään samaa kantaa.

Vahvasta Venäjä-yhteydestä ja kannan kasvusta huolimatta Suomen susikannan geneettinen monimuotoisuus on heikentynyt parin viime vuosikymmenen aikana. Tämä on osoitus siitä, että geenivirtaa ei Venäjältä tule riittävästi korvaamaan muuntelun menetystä nykyisen kokoisessa eli elinvoimaisuutta ajatellen melko pienessä susikannassa.

Tulosten perusteella Suomen susikanta on jakautunut kahteen eriytyneeseen osakantaan, itäiseen ja läntiseen, joiden välillä muuttoliike ja geenivirta on vähäistä. Itäinen osakanta on geneettisesti monimuotoisempi kuin läntinen, mihin ensisijaisena syynä on sen kiinteä yhteys Venäjän Karjalan susikantaan. Läntisen osakannan sudet pariutuvat pääosin saman alueen reviireiltä peräisin olevien yksilöiden kesken, mikä lisää sukusiitosriskiä.

Koska susikanta on jakautunut kahteen osakantaan, niitä voidaan genetiikkaan perustuvassa viitearvomäärittelyssä käsitellä vain erillisinä. Vertaaminen demografiseen pienimpään elinvoimaiseen populaatioon on tällä hetkellä mahdollista vain laskemalla osapopulaatioiden geneettisesti pienimmät elinvoimaiset populaatiot yhteen.

Jotta Suomen susikanta olisi tulevaisuudessa geneettisesti yhtenäinen, tulisi susien liikkua ja pariutua nykyistä useammin eri alueilta peräisin olevien yksilöiden kanssa. Tätä voisi edistää susien esiintymisen tasaisempi jakautuminen (poronhoitoalueen ulkopuolisessa) Suomessa. Susikannan esiintymisen painopiste on muuttunut viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana idästä länteen, ja Järvi-Suomessa on ollut vain harvoja susireviireitä.

Eri osakantoihin kuuluvat susiyksilöt seurantavuonna 2020–2021. Jokainen yksilö on tunnistettu kuuluvaksi johonkin neljästä luokasta: länsisuomalainen (tummansiniset pisteet), itäsuomalais/venäjänkarjalainen (punaiset pisteet), skandinaavinen (keltaiset pisteet) tai sekoittunut (turkoosit pisteet) genotyyppi.

Viitearvotyökalulla voi testata eri vaihtoehtoja

Koska pienimmän elinvoimaisen populaation ja viitearvon määrittäminen edellyttää yhteiskunnallisia valintoja, kumpaakaan luvuista ei voida määrittää yksin tutkimustiedon perusteella. Luonnonvarakeskus julkaisee verkkosivuillaan loppusyksystä työkalun, jonka avulla voi kokeilla, miten yhteiskunnalliset valinnat, kuten riskitasojen määrittely, vaikuttavat suotuisan suojelutason viitearvoon, kun valinnat yhdistetään tutkimustietoon suden biologiasta. Työkalua voivat hyödyntää myös päätöksentekijät.

Mitä opittiin?

Viitearvohankkeen myötä tilannekuva Suomen susikannasta päivittyi. Työn aikana kehitettiin pienimmän elinvoimaisen populaation ja viitearvojen määrittelyyn uusia työkaluja ja lähestymistapoja, joissa on korostettu läpinäkyvyyttä. Hanke myös nosti esiin luontodirektiivin ohjeistukseen liittyviä seikkoja, joihin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia.

On muistettava, että tulokset perustuvat nykytilanteeseen, joten käsitys niin susikannan geneettisestä kuin demografisesta elinvoimaisuudesta – ja täten myös viitearvoista – voi muuttua tulevaisuudessa. Geneettiseen elinvoimaisuuteen vaikuttaa sekä susien tulomuutto muista maista Suomeen että susien liikkuminen Suomen sisällä. Demografiseen elinvoimaisuuteen vaikuttavat muutokset yksilöiden kuolleisuudessa tai lisääntymismenestyksessä. Susien elinympäristö on voimakkaassa muutoksessa muun muassa pienten hirvieläinten kantojen vahvistumisen myötä. Myös ihmisen aiheuttamat kuolleisuustekijät voivat muuttua.

Viitearvojen määrittely voi muuttua myös, jos luontodirektiivin populaation elinvoimaisuuden arvioinnin tai viitearvon määrittelyn ohjeistusta muutetaan. On tärkeää, että susikannan ominaisuuksia ja tilannetta seurataan ja viitearvoja sekä niiden laskennan logiikkaa päivitetään tarvittaessa.

Suden perimää voidaan selvittää ulosteista saatavista DNA-näytteistä.

Luonnonvarakeskus vastaa

 

Luke on arvioinut, että poronhoitoalueen eteläpuolelle voisi mahtua 800–1 600 sutta. Onko tämä Luken näkemys susikannasta, jota Suomessa pitäisi tavoitella?

Ei. Luke on tutkimusorganisaatio, jonka tehtävänä on tuottaa tutkimustietoa päätöksenteon tarpeisiin. Luke ei siis ota kantaa yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Tutkimustiedon mukaan poronhoitoalueen ulkopuolelle voisi mahtua elinympäristön kantokyvyn perusteella enintään 800–1 600 suden kanta. Viitearvo ei voi olla tätä suurempi.

 

Miksi viitearvotyössä ei ole huomioitu sosiaalisia ja taloudellisia seikkoja?

Luontodirektiivin raportointiohjeistuksen mukaan suotuisan suojelutason viitearvon asettamisen tulee perustua ainoastaan ekologisiin ja biologisiin tekijöihin. Näin ollen esimerkiksi kantokykyä on tässä työssä tarkasteltu vain ekologiselta kannalta.

 

Mikä on Luken rooli viitearvotyössä?

Luken rooli on tuottaa tutkimustietoa suden biologiasta ja kehittää tieteellisiä työkaluja, joita voidaan käyttää viitearvon määrittelyssä. Viitearvohankkeessa Luke on tuottanut menetelmän, jonka avulla viitearvo voidaan laskea sen jälkeen, kun erilaiset suojeluhalukkuuteen liittyvät valinnat on tehty. Työkalun käytöstä ja mahdollisista valinnoista päättää maa- ja metsätalousministeriö.

 

Susi on Suomessa arvioitu erittäin uhanalaiseksi. Liittyykö suotuisan suojelutason viitearvon määrittäminen tähän?

Kyse on erillisistä prosesseista. Asiantuntijatyöryhmät tekevät uhanalaisuusarvioinnin noin kymmenen vuoden välein ja siitä vastaa ympäristöhallinto. Arvioinnissa noudatetaan Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) luokittelua ja kriteereitä. Viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa (2019) susi luokiteltiin Suomessa erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Lajin suotuisa suojelutaso on sitä vastoin EU:n luontodirektiivin asettama tavoite. Viitearvo kuvaa kannankokoa, jolla lajin suotuisa suojelutaso olisi turvattu Suomessa, jos myös muut suotuisan suojelutason kriteerit täyttyvät.

Mitä mieltä olet Metsästäjä-lehden verkkoversiosta?



Vuoden 2022 viimeinen Metsästäjä julkaistiin poikkeuksellisesti vain verkkolehtenä ja keräämme kokeilusta palautetta.

Osallistu kyselyyn tästä 31.12.2022 mennessä ja voita riistakamera!