Rusakon aikakausi
Rusakko on ensivaikutelmaa salaperäisempi laji. Se on nykyajan menestyjä, jonka runsastuminen kielii niin ympäristössä kuin lajissa tapahtuneista muutoksista. Rusakon perimän avaaminen sekvensointiteknologian voimin auttaa ymmärtämään näitä muutoksia.
Toisin kuin jossain lähteissä on annettu ymmärtää, ei ole todisteita, että rusakko olisi joskus historiassa esiintynyt Suomessa ja kadonnut esimerkiksi ilmaston viiletessä. Kaikki arkeologiset löydöt ovat metsäjäniksiä, eikä historiallistakaan tietoa lajin esiintymisestä ole.
Tämä on yllättävää, sillä samanlaisten elinympäristöjen peltopyy on tunnettu Suomessa jo 1600-luvulta. Peltopyy selvisi historian kylmistä jaksoista levinneisyyden saavuttaessa jopa napapiirin ennen sotien jälkeistä kannanromahdusta.
Mutta rusakko ei ole esiintynyt muuallakaan Pohjois-Euroopassa. Esimerkiksi lajien luokittelun perustaja, ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné ei tuntenut rusakkoa, vaikka nimesi metsäjäniksen lisäksi koko joukon kultasakaalin kaltaisia eteläisempiä eläimiä.
Rusakko on esiintynyt Etelä- ja Keski-Euroopassa, ollen esimerkiksi alkuperäinen kansanperinteen pääsiäispupu. Toisin kuin metsäjänis, joka muodostaa paria alalajia lukuun ottamatta perimältään melko yhtenäisen jatkumon Länsi-Euroopasta Japaniin, rusakot ovat varsin erilaisia eri puolilla Eurooppaa. Esimerkiksi suomalaiset, itäiseen kantaan kuuluvat rusakot ovat rotevampia ja poikkeavat turkinlaadultaan ja perimältään keskieurooppalaisista rusakoista.
Toistaiseksi tuntemattomasta syystä juuri itäiset rusakot alkoivat vähitellen levittäytyä. 1850-luvulla rusakon levinneisyys kulki Suomenlahden perukalta kaakkoon, kaartaen idässä hieman Moskovan pohjoispuolelta Volgaa seuraten Kaspianmeren pohjoisrannalle. Ensimmäinen Suomen suurruhtinaskunnan alueelta saatu rusakko on Käkisalmesta 1861, tosin tuolloin vielä ruotsinkielisistä eläinkirjoista opitun saksanjäniksen (tyska haren) nimellä.
Lajin vakiintuessa Karjalassa myös rusakko tai rusakkojänis nimien käyttö yleistyi. Nimi on suora laina venäjästä (русака – rusaka), eikä siis viittaa eläimen väriin. Metsäjäniksestä poikkeavan elinympäristönsä perusteella rusakosta on käytetty myös peltojänis-nimeä, mutta se ei ole koskaan vakiintunut ja on yleensä esiintynyt rusakon toisintonimenä (rusakko eli peltojänis). Levittäytymisen alkuaikoina rusakko taipui kansan suussa rakastavasti myös ryssänjänikseksi.
Vauhtia istutuksista
Rusakon tuloa Suomeen vauhditti venäläisten aatelisten metsästysharrastus, johon kuului jänisten tarhaaminen järjestettyä jahtia varten. Esimerkiksi 1880-luvulla ruhtinas Naryškinillä tiedetään olleen satojen rusakkojen tarha Talin aseman liepeillä Viipurin koillispuolella, josta metsästystä varten vapautetut eläimet ilmeisimmin vahvistivat Kannaksen rusakkokantaa.
1920-luvulla rusakot olivat levittäytyneet kaakosta käsin Ruotsinpyhtää-Lapinjärvi-Orimattila-Hollola-Asikkala-Sysmä-Hartola-Kangasniemi-Pieksämäki-linjalle, levinneisyyden pohjoisrajan kulkiessa Liperin ja Korpiselän korkeudella.
Länsi-Suomeen rusakot ilmestyivät alun perin ihmisavusteisesti. Ensimmäinen istutus tapahtui ilmeisesti vahingossa teollisuusmiehinä tunnettujen Rosenlewin veljesten toimesta. He tuotattivat metsästysmailleen Kauvatsaan, Satakunnan ja Pirkanmaan rajalle Venäjältä 125 metsäjänistä, joiden joukossa oli kuusi rusakkoa. Nämä lähtivät leviämään ilmeisen hyvin, sillä rusakot runsastuivat nopeassa tahdissa ympäri Kokemäenjoen aluetta, yltäen itäisimmillään Nokian Siuroon.
Lähes samaan aikaan, vuonna 1914, suklaatehtailija ja innokas metsästyskoiraharrastaja Karl Fazer haetutti Venäjältä junakuljetuksella maillensa Jokioisiin 27 rusakkoa, jotka aikalaiskuvauksen mukaan menestyivät varsin hyvin: “… ja nyt niitä vilisee mäet ei ainoastaan täällä, vaan viljelyksien varret penikulmien takana muissa pitäjissä. Se on tervettä ja toimeentulevata joukkoa, se rusakkoväki. Sanokaa sitten, etteivät toimenpiteet riistakantamme lisäämiseksi kannata!” (Kalle Rikala, Metsästys ja Kalastus 2/1925).
Tarharusakoiden elinkykyä luonnossa kuvaa hyvin tieto vuonna 1924 Lopella ammutusta, Fazerin korvamerkillä varustetusta rusakosta. Koska viimeinen merkitty rusakko vapautettiin Jokioisissa 1916, on eläimen täytynyt olla ainakin kahdeksan vuotta vanha. Tarina ei kerro noudattivatko rusakoiden korvalätkät suklaalevyistä tuttua tavaramerkkiä.
Rosenlewit tekivät rusakkoistutuksia myös Harvialan kartanon maille ja turkulainen Tapio-seura Varsinais-Suomeen, mutta näistä istutuksista on vaikea löytää tarkempia tietoja.
Kohti pohjoista
Idästä levittäytyvät rusakot kohtasivat länteen istutetut sukulaisensa 1930-luvulle tultaessa. Laji runsastui koko Etelä-Suomessa ja vakiintui lopulta vuosikymmeniksi Oulu-Iisalmi-Joensuu linjalle.
Leutojen aromaisten elinympäristöjen lajina rusakon levittäytymistä on rajoittanut eniten lumipeitteisen ajan kesto ja metsäpeitteen yhtenäisyys. Rusakolta puuttuvat lumikenkäkäpälät, eikä se pysty metsäjäniksen tavoin talvella hyödyntämään niukkaravinteista varpuravintoa. Rusakko onkin hyötynyt käynnissä olevasta ilmastonmuutoksesta, jonka siivittämänä lajin levinneisyysraja on siirtynyt satoja kilometrejä pohjoiseen vain kolmessa vuosikymmenessä.
Laji on nykyisin vakiintunut Meri-Lappiin ja yksittäisiä ruokintapaikkahavaintoja on jopa Enontekiöltä ja Sodankylästä, mutta sen talvehtiminen on Lapissa ihmisestä riippuvaista.
Jostain syystä rusakon levittäytyminen Ruotsissa näyttää olevan Suomea hitaampaa. Siellä rusakot ovat peräisin 1800-luvun lopulla tehdyistä istutuksista ja ne edustavat perimältään suomalaisista poikkeavaa keskieurooppalaista kantaa. On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, kun kannat kohtaavat lähitulevaisuudessa.
Metsäjänis ahdingossa
Rusakon runsastuminen alueella johtaa lähes poikkeuksetta metsäjäniksen taantumiseen. Ilmiö on sama Irlannissa, Alpeilla ja Pohjoismaissa. Siinä missä rusakko hyötyy ilmastonmuutoksesta, metsäjänikselle lumipeitteisen ajan väheneminen tarkoittaa lisäystä talvikuolleisuudessa. Mustalla maalla valkoturkkinen jänis on altis pedoille, eikä lumikengistä ole samaa hyötyä pakenemisessa kuin pehmeällä lumella.
Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan ainoa selittävä tekijä. Vaikka metsäjänis on käytännössä kadonnut Lounais-Suomen mantereiselta puolelta, se on edelleen paikoin runsas Ahvenanmaalla ja lounaissaaristossa. Selittävä ero näyttää olevan rusakon puuttuminen saaristosta.
Rusakko ja metsäjänis suosivat erilaisia elinympäristöjä ja pystyvät elämään rinnakkain esimerkiksi laajojen metsäalueiden rikkomassa maatalousympäristössä. Rusakko näyttää kuitenkin syrjäyttävän metsäjäniksen avoimista elinympäristöistä. Kyse ei todennäköisesti ole ravintokilpailusta, sillä lajien talvinen ravinnonkäyttö on erilaista, eikä kasvinsyöjien ravinnosta ole pulaa kesällä. Aggressiivinen kilpailu ei ole tyypillistä jäniseläimille ja mikäli tällaista esiintyy, ei metsäjänis kokoerosta huolimatta ole automaattisesti altavastaaja: Havaintojemme perusteella metsäjänis pystyy karkottamaan rusakon esimerkiksi ruokinnalta.
Ristiriitaiset risteymät
Metsäjänis ja rusakko risteytyvät, tuottaen ainakin osittain lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Risteymät takaisinristeytyvät kantalajien kanssa, mutta epäsymmetrisesti. Vaikka käytännössä kaikilla suomalaisilla rusakoilla on perimässään merkkejä aiemmissa sukupolvissa tapahtuneesta risteytymisestä, metsäjäniksistä ei juuri löydy rusakon perimää.
Ensimmäisen sukupolven risteymät ovat välimuotoisia, mutta niiden tunnistaminen on hyvin vaikeaa, varsinkin kesäturkissa. Rusakon ulkonäössä on paljon vaihtelua ja erityisesti nuoret yksilöt ja naaraat saattavat olla hyvin metsäjänismäisiä.
Vastaavasti rusakko-takaisinristeymiä on mahdoton erottaa puhtaista rusakoista. Lähes kaikki tarkastamamme metsästäjien risteytymiksi epäilemät jänikset ovat olleet joko puhtaita rusakoita tai vaihtopukuisia metsäjäniksiä.
Ensimmäisen polven risteymillä talviturkin ruosteenruskean karvan kärjet ovat valkoiset, varsinkin kyljillä ja poskilla. Vatsa voi olla hyvin valkoinen. Ruumiin selkäpuolella ja kyljillä voi olla pitkiä mustia harittavia karvoja kuten rusakoilla.
Talvisiin olosuhteisiin sopeutumisen vuoksi suomalaisten rusakoiden talvikarva voi olla hyvin vaalea, eikä värituntomerkkejä voi pitää yksinään luotettavina. Väritystä varmemmat tuntomerkit löytyvät vertaamalla esimerkiksi selkärangan okahaarakkeiden muotoa ja hännän pituutta. Rusakon hännässä on 16 nikamaa, metsäjäniksellä 13 ja risteymillä 14 tai 15.
Perimäanalyysit avaavat lajin biologiaa ja historiaa
Tutkimusryhmämme on koostanut liperiläisestä rusakosta ja ilomantsilaisesta metsäjäniksestä erittäin korkeatasoiset, kromosomeittain kootut verrokkiperimät osana Euroopan laajuista tutkimushanketta. Verrokkiperimät edustavat eräänlaista lajin perimän standardia ja ne helpottavat perimä- eli genomitiedon käyttöä tutkimuksessa.
Perimäaineistot ovat esimerkiksi osoittaneet, että luonnonvalinta suosii tiettyjä metsäjänikseltä peräisin olevia geenimuotoja suomalaisissa rusakoissa. Tämä tarkoittaisi sitä, että risteytyminen metsäjäniksen kanssa hyödyttää rusakkoa sopeutumisessa paikallisiin olosuhteisiin.
Risteymät hyödyttävät mahdollisesti vain rusakkoa
Vaikka metsäjäniksen geenimuotoja tavataan yleisesti rusakoissa, ensimmäisen sukupolven risteymät vaikuttavat olevan harvinaisia. Lähes 500:sta kokoperimäanalyysilla tutkitusta jäniksestä vain kolme on ollut ensimmäisen polven risteymiä. Hieman yllättäen kaikkien kolmen emä on ollut rusakko ja isä metsäjänis, vaikka suoria metsäjänis-äitilinjoja esiintyy noin joka kymmenennen suomalaisen rusakon taustalla. Kaksi näytteistä on eri vuosilta Joensuusta ja yksi Ruotsista, joten kyse ei ole esimerkiksi samasta poikueesta.
Tutkimusryhmämme vielä julkaisemattomien tulosten perusteella näyttää mahdolliselta, että risteymäkoiraat ovat hedelmättömiä ja että naarasristeymät pariutuisivat etupäässä rusakkokoiraiden kanssa. Tämä tarkoittaisi metsäjäniksen lisääntymistuotoksen hukkaantumista jokaisen risteymäjälkeläisen kohdalla, mahdollisesti selittäen lajin syrjäytymistä rusakon levittäytyessä.
Perimätutkimukset osoittavat myös, että risteymiä lukuun ottamatta suomalaisessa rusakkokannassa ei ole havaittavissa geneettistä rakennetta tai alueellisia eroja. Tämä viittaa siihen, että Länsi-Suomeen istutetut rusakot ovat edustaneet samaa kantapopulaatiota kuin idästä levittäytyneet. Havainto ei yllätä, sillä höyryjunien aikakaudella eläimiä ei ole kannattanut kuljettaa kauempaa kuin tarve. Rosenlewien rusakot olivat ilmeisesti peräisin Valdain alueelta, Pietarin ja Moskovan väliltä. Fazerin rusakoiden alkuperästä ei ole tarkempaa tietoa, mutta venäläisistä jänisvälittäjistä on tuskin ollut määrättömästi tarjontaa.
Metsäjäniksiin verrattuna suomalaisten rusakkojen perimässä esiintyy vähemmän muuntelua, mikä on tyypillistä pienestä perustajajoukosta alkunsa saaneelle populaatiolle.
Jänis kuin jänis?
Metsäjäniksen väheneminen ei ole suoraviivaista, sillä yksittäiset hyvät lisääntymisvuodet voivat korjata tilannetta ainakin alueellisesti. Rusakko ei myöskään pysty tunkeutumaan lumisimmille ja metsäisimmille seuduille, jotka pysyvät myös tulevaisuudessa metsäjäniksen valtakuntana.
Rusakon tarkoituksellinen vähentäminen ei myöskään tule vaikuttamaan metsäjäniksen elinoloihin pitkällä tähtäimellä. Rusakko menestyy, koska muuttuneet ympäristöolosuhteet suosivat sitä. Ja mikäli nykyiset ilmastomallien skenaariot toteutuvat, metsäjäniksen levinneisyys tulee jatkamaan vetäytymistä kohti pohjoista ja metsäisempiä seutuja.
On huomattava, että vaikka viimeisen jääkauden jälkeen metsäjänis korvautui muilla jänislajeilla esimerkiksi Iberian niemimaalla, se onnistui kilpailun puutteessa sopeutumaan myös leutoihin ilmanaloihin esimerkiksi Irlannissa ja Etelä-Skandinaviassa. Nämä irlanninjäniksenä (Lepus timidus hibernicus) ja nummijäniksenä (L. t. sylvaticus) tunnetut alalajit ovat talviturkiltaan harmaita.
Tulevaisuudessa olisi erittäin tärkeä estää rusakon levittäytyminen Ahvenanmaalle ja lounaissaaristoon, jonne voi olla kehittymässä oma paikallisesti sopeutunut metsäjäniskantansa.
Rusakko ei ole vieraslaji
Ihmiseltä saadusta avusta huolimatta rusakko on etupäässä omin voimin levittäytynyt tulokas, jota tulee pitää täysin kotoisena lajina. Rusakko on monipuolinen, metsäjänistä isompi ja myös monien mielestä maultaan parempi riistaeläin.
Vaikka laji on esimerkiksi ajokoiraharrastuksen kannalta vaikea kohde, jahtimuoto on varmasti sopeutettavissa rusakon ehdoille. Parhaimmillaan rusakon ajokoirametsästys on jännittävä ja nopeatempoinen laji, joka tuottaa myös onnistumisia. Sadan vuoden takaisissa tunnelmissa, tervehtikäämme ja arvostakaamme toimeentulevaa rusakkoväkeämme.
Kirjoittaja on molekyylibiologian ja genetiikan professori Itä-Suomen yliopistossa.
