Lumijälkilaskenta on pienriistaseurannan kulmakivi
Suomi on riista- ja luontoseurantojen luvattu maa. Yksi seurantamuodoista on vuodenvaihteen jälkeen tehtävä lumijälkilaskenta, jossa kuljetaan laskentalinjaa ja kirjataan sen ylittävät lumijälkien jonot.
Vuonna 1989 alkanut riistakolmiolaskenta perustettiin havumetsävyöhykkeen metsämaiseman riistakantojen seurantaan. Laskentalinjaltaan noin 12 km pituisilla riistakolmioilla lasketaan loppukesästä kanalintuja ja talvisin riistanisäkkäiden lumijälkiä. Riistakolmioiden lisäksi on vuodesta 1999 tehty talvisin myös peltokolmiolaskentoja 6 km pituisilla reiteillä Etelä-Suomen ja länsirannikon peltojen, maaseutuasutuksen ja metsiköiden rikkomassa maisemissa.
Lumijälkilaskennan tuloksia tarkastellaan tavallisesti lumijälki-indeksinä, joka on laskentalinjan yli kulkevien jälkijonojen lukumäärä suhteutettuna laskentapanostukseen. Indeksin muutokset antavat käsityksen kantojen muutoksista, vaikkei luku varsinaisia kannan kokoja kerrokaan. Laskentaa koordinoi Luonnonvarakeskus (Luke).
Lumijälkilaskenta on paljon vartija
Usealle riistanisäkäslajille lumijälkilaskenta on tärkein tai ainoa valtakunnallinen vuosittainen kannanseuranta. Näitä lajeja ovat jänikset, orava, kettu ja useat näätäeläimet. Laskenta kerryttää tietoa myös hirvieläinten ja suurpetojen kannoista, vaikka näille on olemassa erilliset seurannat. Lumijälkiä hyödynnetään esimerkiksi ahman kannanarvioinnissa.
Lumijälkilaskentojen aineistoa käytetään ahkerasti tieteellisessä tutkimuksessa. Viime aikoina on tutkittu muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutuksia eläinkantoihin, suojelualueiden vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen sekä riistaeläinkantojen välillisiä vaikutuksia ihmiseenkin tarttuvien tautien esiintyvyyteen.
Talvilaskennan tietoja käytetään lisäksi uhanalaisuusarvioinneissa, maankäytön suunnittelussa ja ympäristövaikutusten arvioinneissa. Toisin kuin kesän kanalintulaskennan tuloksia, talvilaskennan tuloksia ei sovelleta suoraan metsästyksen säätelyssä.
Vapaaehtoiset metsästäjät laskevat lumijäljet
Talvinen laskenta on haastavaa puuhaa niin fyysisesti kuin tarvittavien tunnistustaitojen suhteen. Lumijäljet ovat kiehtovia, eikä uusien laskijoiden kannata suotta pelätä haasteita. Taidot karttuvat kokemuksen myötä.
Tottuneelta luonnossa kulkijalta tavallisimpien jälkien määrittäminen onnistuu melko helposti. Silti eteen voi tulla haastaviakin määritystehtäviä, kun eläin ei ole liikkunut tyypilliseen tapaansa. Olennaista on tarkastella sekä jälkijonojen kuvioita että yksittäisten jälkipainaumien kokoa ja yksityiskohtia.
Jos lumijäljet ovat auringon sulattamat, ne suurenevat ja niiden muoto muuttuu epämääräiseksi. Varsinkin jäljen koko voi silloin olla harhaanjohtava, kun taas jälkijonon piirteet, kuten askelpituus, pysyvät paremmin ennallaan. Myös syvässä tai pöllyävässä lumessa eläinten jäljet voivat jäädä vaikeaselkoisiksi.
Mittanauha ja muistiinpanovälineet on hyvä olla mukana. Kännykän kamerasta on hyötyä, jos haluaa tarkastella jälkien tuntomerkkejä jälkikäteen.
Kelit ratkaisevat
Tehtyjen lumijälkilaskentojen määrät ovat viime vuosina pienentyneet. Olosuhteet ovat varsinkin Etelä-Suomessa olleet viime vuosina haastavat lumen puutteen vuoksi. Myös monin paikoin muualla Suomessa olosuhteet ovat olleet haastavia, mutta eri syystä: hanki on voinut olla turhan syvä ja upottava. Laskenta kannattaakin tehdä heti olosuhteiden salliessa, sillä mahdollisten laskentapäivien määrä voi jäädä vähiin.
Pitkällä aikavälillä metsien pienriistakannat taantuvat
Riistanisäkkäistämme monet pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle ominaiset lajit ovat taantuneet 35-vuotisen seurantajakson aikana. Metsäjäniksellä kanta on taantunut alle puoleen, oravalla ja lumikolla kolmannekseen ja kärpällä peräti kuudennekseen.
Metsäjäniksellä taantuminen on voimakkaampaa maan etelä- ja keskiosissa, kun oravalla, lumikolla ja kärpällä se voimistuu pohjoiseen mentäessä. Myös ketunjälkien tiheys on taantunut metsissä noin puoleen. Näätä on taantunut etelässä ja runsastunut pohjoisessa. Saukolla kanta kasvoi 2000-luvun alkuun asti, ja on tämän jälkeen ollut vakaa, paitsi Etelä-Suomessa, jossa kanta on jatkanut kasvuaan.
Toisin kuin metsien lajit, rannikon maatalousmaisemissa viihtyvän rusakon kanta on kasvanut jopa 25-kertaiseksi seurantajakson aikana.
Jatkuvan taantumisen taustatekijöitä on useita, ja syy-seuraussuhteita on vaikea osoittaa. Pohjoisten nisäkkäiden yhteisenä haasteena ovat ilmastonmuutos, myyräsyklien heikkeneminen, metsämaiseman rakenteen muutokset sekä eteläisten lajien levittäytyminen pohjoisemmaksi.
