Kiljuhanhen voi taas nähdä Perämerellä syksyisin

Kiljuhanhikannan toipuminen 2000-luvulla sukupuuton kynnykseltä orastavaan kasvuun on pitkäjänteisen suojelutyön ansiota. Äärimmäisen uhanalaisen kiljuhanhen pelastamiseen on panostettu vuosikymmeniä kansainvälisenä yhteistyönä, jossa Suomella on keskeinen rooli.

Tunturi-Lapin laji

Aikoinaan kiljuhanhi oli yleinen ja sitä myös metsästettiin runsaasti. Lajin hälyttävään taantumiseen herättiin 1960-luvulla, ja se rauhoitettiin vuonna 1969. Silloin kiljuhanhet olivat jo kadonneet Porin seudun kevätlevähdyspaikoilta ja niitä nähtiin muuttomatkoilla säännöllisesti enää Oulun seudulla.

Vuonna 1984 julkaistiin pohjoismaisen kiljuhanhikartoituksen tulokset. Suomen osuuden kartoituksessa järjesti Metsästäjäin keskusjärjestön Pentti Vikberg. Tulosten myötä ymmärrettiin tarve käynnistää lajin suojelutyö. Tätä varten perustettiin WWF:n kiljuhanhityöryhmä, joka on siitä lähtien toteuttanut lajin suojelua. Metsästäjäin keskusjärjestö, sittemmin Suomen riistakeskus, on ollut alusta lähtien mukana ryhmässä. Työryhmä aloitti muun muassa vuosittaisen kiljuhanhien kevätseurannan Perämerellä sekä Lapin pesimäalueiden inventoinnit.

1980-luvun lopulla löydettiin Ylä-Lapista kiljuhanhien pesimäalue, joka oli käytössä vuoteen 1995 asti. Sen jälkeen kiljuhanhen pesintää Suomessa ei ole havaittu. Nykyisin kaikki tunnetut Pohjolan luonnonvaraisen kannan pesimäpaikat ovat Norjassa. Kanta pieneni vuoteen 2007 asti, jolloin se käsitti enää alle 20 pesivää paria.

Sen jälkeen kanta kääntyi kasvusuuntaan. WWF ja Metsähallitus ovat tehostaneet kiljuhanhen mahdollisten pesimäalueiden inventointeja, jotta lajin paluu pesimälajistoomme havaittaisiin mahdollisimman pian. Toisen uhanalaisen tunturilajin, naalin, paluu Suomen pesimälajistoon oltuaan kateissa 25 vuotta, antaa toivoa myös kiljuhanhen osalta.

Mutkikkaat muuttoreitit

Käänteentekevä keino kiljuhanhen suojelussa on ollut satelliittiseuranta, jota on tehty 1990-luvun puolivälistä alkaen. Ennen sitä ei tiedetty mitä reittiä ja minne kiljuhanhemme muuttavat. Lähetinten avulla on paikallistettu muuttoreittejä ja muuttolevähdys- ja talvehtimisalueita, joille on sitten kohdennettu suojelu- ja hoitotoimia.

Muuttomatkoillaan kiljuhanhi suosii monista muista hanhista poiketen luontaisia, matalakasvuisia merenranta- ja tulvaniittyjä. Elinympäristöjen hävittämisen ja heikkenemisen ohella metsästys on ollut ja on edelleenkin varsinkin Venäjällä, Kazakstanissa ja Kaspianmeren ympäristössä suuri uhka kiljuhanhelle.

Uhkia on myös pesimäalueilla. Poron ylilaidunnus on muuttanut Tunturi-Lapin luontoa laajasti, ja ilmaston lämpeneminen uhkaa supistaa tunturipaljakat murto-osaan nykyisestä. Lisäksi tunturiin ihmistoiminnan seurauksena levittäytynyt kettu heikentää saalistuksellaan kiljuhanhien pesimämenestystä.

Heikkoina myyrä- ja sopulivuosina, jolloin kettu ja muut pedot kohdistavat saalistuksensa maassa pesivien lintujen pesiin, kiljuhanhet jättävät monesti pesinnän kesken. Silloin aikuiset kiljuhanhet muuttavat kesällä Venäjän tundralle sulkimaan. Sieltä ne jatkavat sulkasadon jälkeen syysmuuttoa vaarallista itäistä reittiä Venäjän, Kazakstanin ja Ukrainan halki Kreikkaan. Tällä reitillä kiljuhanhella on huomattavan suuri riski joutua ammutuksi. Pesimäikäisten yksilöiden menetys on erityisen haitallista.

Pesinnässään onnistuneet kiljuhanhet sen sijaan sulkivat pesimäalueella poikasten varttuessa. Sen jälkeen koko hanhiperhe muuttaa turvallisempaa reittiä Suomen ja Unkarin kautta Kreikan talvehtimisalueille. Tällä lyhyemmällä reitillä metsästyksen aiheuttama kuolleisuus on nykyisin hyvin vähäistä.

Pesimäalueiden kettutilanteella on merkittävä vaikutus Pohjolan kiljuhanhikantaan. Siksi Norjan viranomaiset pyytävät kettuja tehostetusti kiljuhanhien pesimäalueella. Kettuja pyydetään Metsähallituksen erikoisluvalla myös Suomen tunturialueilla naalin ja kiljuhanhen suojelemiseksi.

Liminganlahti on tärkeä keväin syksyin

Liminganlahden-Hailuodon alue on säilyttänyt merkityksensä kiljuhanhien kevätmuuton aikaisena levähdysalueena, vaikka aallonpohjavaiheessa 2000-luvun alkuvuosina alueella havaittiin heikoimpina keväinä alle kymmenen yksilöä. Nykyisin käytännöllisesti katsoen koko Pohjolan kanta levähtää alueella pari viikkoa vapusta eteenpäin.

Kannan ollessa voimissaan alue oli tärkeä kiljuhanhille myös syysmuutolla. Viimeistään 1970-luvulle tultaessa kiljuhanhen syysesiintyminen kuitenkin käytännössä loppui. Vuodesta 2020 lähtien kiljuhanhet ovat ilahduttavasti alkaneet palata alueelle. Syyskuussa 2024 alueella levähti jopa 61 kiljuhanhea.

WWF ja Suomen riistakeskus ovat vuodesta 2020 alkaen vedonneet yhdessä vuosittain, että metsästäjät noudattaisivat erityistä varovaisuutta vesilintujen metsästyksessä kiljuhanhien läsnäolon aikana. Paikalliset metsästystoimijat ovat suhtautuneet asiaan positiivisesti ja rakentavasti. Heille on myös perustettu viestintäryhmä, joka tiedottaa ja varoittaa kiljuhanhien läsnäolosta.

Kiljuhanhen tahattomastakin tappamisesta voi seurata tuntuvat korvaukset. Yhden yksilön luonnonsuojeluasetuksen mukainen ohjeellinen korvausarvo on 6 391 euroa. Erityisen haastavaa on nuorten hanhien lajinmääritys metsästystilanteessa. Alueella on syksyiseen kiljuhanhiaikaan runsaasti metsähanhia, joiden metsästys on kielletty Pohjois-Pohjanmaalla.

Kirjoittaja on WWF Suomen ohjelmajohtaja.