Hirvenmetsästysmuodot

Saaristojahdissa

Saaristossa hirvenmetsästys vaatii veneen ja tarkan suunnitelman.

TekstiJörgen HermanssonKuvat Jörgen Hermansson

Onko oikein ampua uivaa hirveä päähän? kysyin isältäni joskus 1980-luvun alussa.

-Miksei olisi? Hyvinhän se on sujunut tähänkin asti ja kun rannalla seisoo passissa, niin on reilusti aikaa tähdätä, vastasi isäni. Olin kuitenkin ahminut metsästyslehtiä, joten tiesin päälaukaukseen liittyvän riskejä.

Väitin isälleni vastaan. Toin esille haavoittamisriskin: haavoittunut hirvi voi kääntyä ja uida takaisin vastarantaan leuka roikkuen. En tiedä, oliko keskustelulla vaikutusta. Uivan hirven päähän ampuminen kuitenkin loppui.

Hirvijahdit olivat syksyn kohokohtia, mutta saaristossa ne olivat aika usein nopeasti ohitse. Nykyaikainen, koko saariston kattava hirvenmetsästys alkoi kehittyä 1960-luvulla, kun hirvikanta kasvoi. Toki hirviä oli metsästetty jo 1900-luvun alussa kartanoiden mailla isoilla mantereen läheisillä saarilla lähempänä Turkua. Jahti edellytti siihen aikaan lääninhallituksen pyyntilupaa. Tarinat kertovat, että muuallakin saaristossa olisi hirviä metsästetty tähän aikaan. Todennäköisesti pyynti tapahtui kuitenkin ainakin osittain oma-aloitteisesti ilman lääninhallituksen lupaa.

Koiranohjaaja Per Lundström on nykyaikaisen hirvijahdin uranuurtajia saaristossa. Per toi koirajahdin monelle saariston hirviporukalle ja hän on ehtinyt välittämään oppejaan jo kolmelle metsästäjäsukupolvelle.

Erityispiirteet korostuvat ulompana saaristossa

Passimiehelle hirvijahti kulminoituu, kun kuulee hirven lähestyvän ja eläin ilmestyy ampumasektorille. Hirvipassi rannalla, jossa odotetaan uivaa hirveä, on erilainen kokemus. Jännitys kasvaa, kun uiva hirvi lähestyy rantaa. Metsästäjä tietää, että täytyy ampua heti lapojen tullessa näkyviin tai muuten tilaisuus vilahtaa ohi. Usein hirvi aavistaa passimiehen läsnäolon ja ampaisee kohti metsän suojaa heti, kun jalat ottavat maahan.

Usean tuhannen hehtaarin saarilla, joihin on lauttayhteys tai silta, metsästys ei juuri eroa mantereen jahdeista. Erot korostuvat ulompana saaristossa, kun saarien koko pienenee ja vesialueen osuus kasvaa. Saaristossakin suurin osa passipaikoista on tavallisia kuivan maan passeja, mutta meren ja rannan läheisyys huomioidaan metsästyksen suunnittelussa. Hirvi on hyvä uimari ja se voi uida pitkiäkin matkoja. Meri ja ranta ohjaavat kuitenkin eläimiä ja usein ne poistuvat saarelta ennalta oletettuun suuntaan tai kiertävät saarta ennen kuin uivat pois. Saarissa jahdatessa kannattaa passittaa kapeimmat salmet sekä tunnetut hyvät passipaikat keskellä saarta. Rantojen ohjaavaa vaikutusta voidaan usein hyödyntää myös muuallakin kuin saaristossa.

Suoraviivaisia passilinjoja tarvitaan harvoin. Lounainen saaristo on kallioinen, ja korkeuseroja on melko paljon. Hirviä ohjaavat pinnanmuodot auttavat passien sijoittelussa, sillä lisääntyvä loma-asutus ja myöhään syksyllä liikkuvat vapaa-ajankalastajat tulee ottaa huomioon.

Hirvisonni on kaatunut melkein rantaveteen. Hirvipulkka auttaa hinauksessa sekä maalla että merellä.

Käskynjako venevajalla, ei lahtivajalla

Saaristometsästyksessä veneet ovat välttämättömiä, joten venematkat ja käytössä oleva venekalusto täytyy ottaa huomioon suunnittelussa. Tämä erottaakin saaristohirvijahdin mantereen jahdeista.

Veneille tarvitaan riittävän syvä ja tuulelta suojassa oleva rantautumispaikka. Pieni avovene on usein paras rantautumiseen, mutta siihen mahtuu vain muutama metsästäjä varusteineen.  Metsästäjien lisäksi veneeseen pitäisi paluumatkalla mahtua myös saalis.

Joskus paras vaihtoehto on saaliin hinaaminen kotirantaan. Hirvi kelluu, vaikka siltä on poistettu pötsi ja suolet. Sen sijaan kokonaan suolistettu hirvi, jolta myös keuhkot on poistettu, uppoaa nopeasti. Kokeneetkin hirviporukat ovat menettäneet saaliinsa, kun hinausköysi on katkennut ja hirvi on vajonnut pohjaan.

Saaristossa pienten hirvieläinten saalismäärät ylittävät hirvisaaliin kymmenkertaisesti. Hirven metsästys tuokin jännittävää ja iloista vaihtelua. Kuva: Tomas Holmberg

Hirvijahdin opettelua 1960-luvulla

Sotien jälkeen kasvava hirvikanta herätti vähitellen sekä maanomistajien että metsäammattilaisten kiinnostuksen. Metsästyslainsäädäntö ampumakokeineen uudistui 1960-luvulla ja toi mukanaan muutoksia hirvijahtiin. Kasvava hirvikanta, hirven pyyntiluvanvaraisuus ja tarve järjestää metsästys tehokkaasti patisti metsästäjiä organisoitumaan.

Saaristossa ei kuitenkaan juuri ollut metsästysseuroja, jotka olisivat organisoineet hirvenmetsästystä. Pienriistaa oli yleensä metsästetty saari- tai kyläkohtaisesti suoraan maanomistajan luvalla.

Uudet hirviseurueet perustettiin pääosin maanomistajien aloitteesta ja niiden jäsenet olivat alueella asuvia maanviljelijöitä. Seurueet käsittivät yleensä ainoastaan muutaman kylän tai pienen osa kunnasta. Metsästykseen käytettävä pinta-ala oli usein vain muutama tuhat hehtaaria, jos sitäkään.

Silloinen riistanhoitopiiri ja -yhdistykset ottivat suuren roolin hirvikannan hoidossa, minkä ansiosta yhteislupamalli muodostui nopeasti vallitsevaksi käytännöksi myös saaristossa. Hirvilupia erikseen hakevia seurueita on kuitenkin keskimääräistä enemmän Turun saaristossa kuin muualla Varsinais-Suomessa. Yhteislupakäytäntö, luonnolliset vesirajat ja perinteet ovat ylläpitäneet seuruerakennetta tähän päivään asti.

Monelle seurueelle hirvijahti oli 1960-luvulla kokonaan uusi metsästysmuoto, joka piti opetella alusta alkaen ja usein kantapään kautta. Liian pienien mottien käyttö oli monen aloittelevan porukan virhe. Ajomiesten aamupäivän iloiset huudot hiljenivät iltapäivää kohden, kun taas kerran todettiin hirvien poistuneen alueelta ennen kuin ampujat olivat ehtineet passeihin.

Uudet tehokkaat käytännöt opittiin nopeasti, ja hirvikoirat yleistyivät. Joskus hirven perässä uivasta koirasta on hyötyä, mutta osa koirista ui hirvien perässä saaresta toiseen. Koska saaristossa metsästysalueet ovat yleensä pieniä, kauas ja sitkeästi hirveä seuraava koira ei ole paras vaihtoehto. Toisinaan olisi parempi, että koira jättäisi hirven rannassa. Tottelevainen, kutsuttavissa ja kytkettävissä oleva koira on tehokas sekä mantereella että saaristossa.

Harvasta kannasta maan tiheimpään kantaan

Saaristomaisema oli 1900-luvun alkupuoliskolla hyvin erilainen kuin tänään. Lampaiden ja karjan metsälaidunnus ja metsätalous ilman järjestelmällistä uudistamista loi hirville huonot elinmahdollisuudet. Ainoastaan suurilla mantereen läheisillä saarilla sinnitteli pieni hirvikanta. Ulompana saaristossa hirveä ei esiintynyt ollenkaan.

Vuosien kuluessa tilanne on muuttunut ja lounaisessa saaristossa hirvitiheys on jo pitkään ollut Suomen tiheimpiä. Hirvitiheys on 5–6 hirveä / 1000 ha, paikoin enemmän. Saaristossa on runsaasti kallioperäistä, metsätalou­den kannalta melko arvotonta maata, jonka katajat ja kalliomännyt kelpaavat kuitenkin hirville ravinnoksi. Saaristometsä kestää suuren hirvikannan ilman merkittäviä metsävahinkoja.

Saariston hirvet ovat hieman pienempiä kuin mantereella ja niiden vasatuotto on heikompaa. Selitystä kokoeroon ei tarkasti tiedetä, mutta noin 70 kilon hirvenvasa on saaristossa normaalikokoinen. Pienet vasat ovatkin huolenaihe saariston hirvimiehille.