Miksi sinä metsästät?

Historiallisesti metsästys on ollut eloonjäämisen kannalta välttämätöntä ja nykyiselläänkin metsästykselle on erilaisia kannansäätelyyn ja kotieläinten suojeluun liittyviä elinkeinollisia syitä. Mutta isolle osalle metsästys ei ole välttämättömyys vaan rakas harrastus. Miksi he metsästävät? Mikä saa ihmisen käyttämään rajallista vapaa-aikaansa mennäkseen metsään samoamaan aseen kanssa?

Kysyin tätä muutamalta uuden sukupolven metsästäjältä. Kaikki ovat kaupunkilaisia, joiden vanhemmat eivät metsästä. Suvun perinteiden sijasta he ovat löytäneet metsästykseen pariin itse aikuisiällä. Mikä vetää heidät vuodesta toiseen metsälle? Löysin kuusi vastausta.

Yhteys luontoon nousi keskeiseksi teemaksi. Jotta löydät haluamasi eläimen, on sinun oltava yhtä luonnon kanssa, osattava lukea sen kieltä. Kävelyretkellä olet sivustakatsoja, mutta metsästäessä etenet aistit auki, erilaisia ääniä, maastonmuotoja ja liikettä jatkuvasti havainnoiden, osana luontoa. Kun olet pari tuntia hiljaa ja paikallaan passissa, kokemus on meditatiivinen – luonto hyväksyy sinut osakseen, linnut ja jyrsijät liikkuvat vapautuneesti ympärilläsi. Metsästys vie sinut syvälle luontoon – hetkiin ja paikkoihin, joihin ei muuten päätyisi.

Hyvän metsästysporukan merkitys on myös keskeinen. Jahtiporukassa ei katsota mitä kukakin siviilissä tekee, vaan jokainen lunastaa paikkansa ansioillaan metsästäjänä. Yhteinen päämäärä ja tekeminen, onnistumiset ja epäonnistumiset, yhteiset ateriat ja yöt metsässä luovat syvän yhteyden porukan kesken. Kun pitkän päivän jälkeen kokoonnutaan aterialle päivän saalista juhlimaan, jaettu ilo ja vahva yhteys ovat käsinkosketeltavat.

Ei pidä myöskään väittää, etteikö itse saalistaminen olisi puoleensavetävää. Kun on onnistunut lukemaan luonnon merkit oikein ja riista lähestyy tähtäintä, aistit terästyvät, adrenaliini puskee vereen ja on täydellisen uppoutunut suoritukseen. Muu maailma katoaa, on olemassa vain minä ja lähestyvä saalis. Niissä hetkissä ollaan yhteydessä jonkin hyvin alkukantaisen saalistamisvaiston kanssa.

Samalla metsästys on laji, jossa oppiminen ja kehittyminen ei koskaan lopu. Kun alussa on samoillut metsässä ummikkona, on mahtavaa, kun alkaa ymmärtää luontoa ja mistä mitäkin riistaeläintä kannattaa etsiä. Samalla jokainen uusi laji on uusi oppimismatka: Metson metsästys on täysin eri laji kuin kauriin – ja uusilla metsästysmailla paikallisen metsästäjäkollegan vuosikymmenien kokemuksesta voi ammentaa ymmärrystä siitä, miten mikäkin laji juuri tässä paikassa käyttäytyy.

Metsästys on lopulta myös sitä kaikkein eettisintä lihansyöntiä. Sen sijaan että poimit pakastealtaasta häkissä kasvaneen kanan koneellisesti erotettua vakuumipakattua lihaa, saaliisi on saanut elää luonnossa vapaudessa. Metsästyksessä koko kaari on omin silmin nähtävissä lautaselle asti, mikä herättää monissa myös pienen kulinaristin: Kun saalista kertyy enemmän, on hienoa pystyä tarjoamaan ystäville paras mahdollinen ateria itse saalistetusta laatulihasta.

Lopulta metsästyksessä on läsnä jopa jotakin pyhää. Eräs ystäväni tunnusti, ettei ole lainkaan uskonnollinen, mutta metsästyksestä on tullut hänelle lähimpänä uskonnollista rituaalia oleva osa elämää: 

– Se on pyhä riitti, lähdetään metsälle ja toivotaan että Tapio antaa omastaan.

Kun metsän jumalat ovat myötämielisiä, saaliseläintä kunnioitetaan ja kaadetaanpa siinä pieni ryyppy Tapiolle kiitokseksi. Ollaan yhteydessä ihmiskunnan ikiaikaisiin perinteisiin ja syvällä ihmisenä olemisen perusasioissa. Ei vain syödä selviytyäkseen, vaan ollaan yllättävän lähellä sitä Suomessa menneinä vuosituhansina vallinnutta elämäntapaa, jossa ihminen nöyränä itseään suuremman luonnon edessä suorittaa omat luontoa kunnioittavat riittinsä osana elämän pyhää kiertokulkua.