Kun kipinä syttyi
Kahdeksan vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa isäni mukana hirvimetsällä. Laskimme koiran maastoon aamuvarhaisella, ja eipä aikaakaan, kun se löysi emän ja vasan ja alkoi siirtyvä haukku. Seurasimme koiran liikkeitä tutkasta ja päätimme pyrkiä haukulle erään seuramme alueisiin kuulumattoman hakkuuaukean reunalle.
Oletimme hirvien välttelevän aukeaa ja kävelevän metsän suojissa sallitulla alueella, mutta hetken kuluttua näin emän kävelevän aukealla vasa edellään. Juuri ollessaan minun kohdallani vasa pysähtyi ja käänsi päänsä minua kohti. En liikahtanutkaan. Hetken aikaa tuijotimme toisiamme silmästä silmään, kunnes vasa kääntyi kannoillaan ja lähti emä perässään juoksemaan poispäin.
Tuon kokemuksen jälkeen kohtaloni oli sinetöity. Suoritin seuraavana syksynä metsästäjätutkinnon ja sitä seuraavana hirvenammuntakokeen ja liityin hirviseuraan. Ehkä oma polkuni metsästäjäksi olisi voinut olla erilainen ilman tuota kohtaamista syksyisessä metsässä.
Nykyään puhutaan paljon metsästysporukoiden “ukkoontumisesta” ja pohditaan, onko harrastukselle tulevaisuudessa jatkajia. Samaan aikaan tuhannet nuoret ovat kiinnostuneita metsästyksestä vailla mahdollisuuksia päästä edes tutustumaan lajiin. Miten saada nämä kaksi ryhmää kohtaamaan? Siinä on koko Suomen metsästäjäkunnalle melkoinen pähkinä purtavaksi.
Muutosta on kuitenkin tapahtunut ja parempaan suuntaan on menty: seuroissa ja niiden ulkopuolella tehtävä nuorisotyö tuottaa tulosta. Silti edelleen on keksittävä uusia keinoja ja tapoja tarjota nuorille mahdollisuuksia ja kokemuksia. Eivätkö juuri ne ole arvokkainta, mitä metsältä voi saada?
Metsästäjien on tehtävä töitä, jotta yhä useammalle nuorelle voisi käydä kuten minulle tuona marraskuisena aamuna kahdeksan vuotta sitten. Jotta yhä useampi jahtikipinä voisi syttyä.
