Jäniskin on muuttunut

Jäniksestä puhuttaessa ei enää välttämättä tule mieleen metsäjänis. Nuoruusvuosina, kun aloitin metsästyksen järviseudulla, saaliina oli nimenomaan metsäjänis. Nykyisin valtaosa ainakin peltomaisemissa saaliiksi tulevista jäniksistä on rusakoita.

Jäniskannat vaihtelevat luonnostaan voimakkaasti ainakin tautien ja petojen vaikutuksesta. Välillä tuntuu, että ristiturpia on joka ojan penkassa, mutta joinakin vuosina ruokintapaikat ovat hiljaisia ja hyväkin koira hakee tyhjää.

Metsäjäniksen harvenemisessa ja rusakon yleistymisessä taustalla lienee ympäristöolosuhteiden muuttuminen. Leutoina talvina rusakolla näyttää olevan selvä kilpailuetu valkoiseen jänikseen verrattuna ja lumen puuttuessa rusakko on valkoista metsäjänistä paremmin turvassa pedoilta. Monessa porukassa eteläisessä Suomessa näyttää käyneen niin, että harvat valkoiset jänikset saavat juosta rauhassa, ja pyynnissä keskitytään rusakkoon. Hyvä niin!

Rusakossa ei ole mitään vikaa. Meillä sitä arvostetaan ruokapöydässä, ja jahtikin on hauskaa, ollaanpa sitten kytiksellä tai koiran kanssa liikkeellä. Silti usein mieleen tulee – johtuneeko kirjoittajan ikävuosista vai nostalgian kaipuusta – josko sen ”oikean jäniksen” vielä tavoittaisi?

Maailman muutos tuntuu perin konkreettiselta, kun takavuosien tavallinen riistaeläin on muuttumassa pohjoisen lajiksi. Onneksi pohjoiseen ja koilliseen mentäessä valkoistakin jänistä riittää metsästettäväksi. Se on tärkeää jo siksi, että aikojen saatossa kehittynyt jäniksenmetsästyskulttuurimme säilyy tuleville polville.

Toivottavasti jatkossakin päästään maistamaan mainiota metsäjänispaistia. Siinä riistan maku on mielestäni oikein valmistettuna hienoimmillaan.