Riistakannat puhuttavat
Riistakeskustelu käy jälleen vilkkaana, joka on mielestäni hyvä asia. Jos riistalla ei olisi arvoa, siitä ei oltaisi kiinnostuneita.
Ajoittain kokonaiskuva tuntuu kuitenkin hämärtyvän ja keskustelussa esiintyy sävyjä, että metsästäjät olisivat vastuuttomia eivätkä huolehtisi riistakannoista.
Kun metsästäjänä katsoo riistakantojen kehittymistä, on muutos merkittävä. 1980-luvulla talvisin metsästettiin jänistä ja joskus saattoi nähdä ketun jäljet. Näädän jälki oli omilla metsästysalueillani harvinainen suurpedoista puhumattakaan. Syksyyn kuului sorsa- ja hirvijahti, mutta metsäkanalintukannat olivat niin vähäiset, että teeren ampuminen tuntui isolta tapaukselta.
Tänä päivänä tilanne näyttää, ainakin täällä eteläisessä Suomessa, täysin toiselta. Kyyhkyjahdista on tullut alkusyksyn kohokohta ja metsäkanalintujen metsästysaikoja on voitu pidentää. Vesilinnuista sinisorsa voi hyvin ja taantuneita lajeja elvytetään ympäristöjä kunnostamalla ja vieraspetoja pyytämällä. Suurpedot ovat palanneet lähes koko Suomeen, ja hirvieläimiä on paikoin runsaasti, joskin itse hirvi on osalla alueista vähentynyt. Myös valkoinen jänis on valitettavasti vähentynyt, mutta rusakkoja on sitäkin enemmän.
Uskon tulevaisuuden olevan valoisa, jos jatkamme yhdessä riistakantojen kestävää hoitamista ja pidämme vahingot hallinnassa. Tähän tarvitaan meitä kaikkia: metsästäjiä metsästämään ja keräämään riistatietoa, tutkijoita tekemään entistä tarkempia kanta-arvioita ja -ennusteita sekä maanomistajia hallitsemaan metsästysoikeuksia.
Eikä unohdeta suurta yleisöä. Se arvioi, onko toimintamme hyväksyttävää ja valitsee poliittiset päättäjät säätämään pykälät. Tarvittaessa oikeuslaitos arvioi, tapahtuiko kaikki kuten oli tarkoitus.
Kiivaasta keskustelusta huolimatta näen kokonaistilanteen hyvänä. Kannattaakin puhua sen puolesta, että riistassa meillä on hieno uusiutuva luonnonvara, niin metsästettäväksi kuin katseltavaksi, ja panostaa sen hoitamiseen yhteistuumin. Rakkaudesta riistaan.
