Valkohäntäpeuran hajuaisti on yksi nisäkäskunnan tarkimmista. Sieraimet poimivat pienimmätkin hajuvivahteet ja peura tulkitsee ne nopeasti. Hajuaisti ei ole vain selviytymisen väline – se ohjaa lähes kaikkia peuran valintoja.

Valkohäntäpeura turvautuu hajuaistiinsa yhtä luontevasti kuin ihminen turvautuu näköaistiinsa. Sen sieraimet vetävät ilmaa sisään jatkuvasti. Hajumolekyylit kulkeutuvat nenäontelon syvyyksiin, jossa hajureseptorit odottavat. Näitä reseptoreita on jopa 297 miljoonaa – enemmän kuin useimmilla koiraroduilla.

Peuran hajuaisti ei ole vain herkkä, vaan myös tarkka. Se kykenee erottamaan pienetkin hajujen erot ja yhdistämään ne havaintoihin ympäristöstään. Siksi se haistaa metsästäjän usein jo kaukaa – ennen kuin kuulee tai näkee hänet.

Nenän rakenne

Peuran nenä on hyvin kehittynyt hajujen käsittelyyn. Nenän sisällä kulkeva ilmavirta jakautuu kahtia: osa menee suoraan keuhkoihin, osa ohjautuu epiteelikudokselle, jossa hajureseptorit sijaitsevat.

Epiteelikudokset ovat vahvasti kerrostuneet ja muodostavat laajan limakalvopinnan, johon hajumolekyylit tarttuvat. Kerrostunut rakenne kasvattaa pinta-alaa. Mitä enemmän pinta-alaa, sitä enemmän reseptoreita – ja sitä herkempi hajuaisti.

Epiteelikudoksessa sijaitsee miljoonia reseptorisoluja, jotka reagoivat eri hajumolekyyleihin. Kun hajusignaali syntyy, se siirtyy hajukäämejä pitkin suoraan aivojen hajukeskuksiin sähköimpulssina.

Peuran aivoissa hajuaistin käsittelyalue on huomattavan suuri suhteessa aivojen kokoon. Se on suoraan yhteydessä aivojen limbisen järjestelmän osiin, amygdalaan ja hippokampukseen. Limbinen järjestelmä ohjaa muun muassa peuran käytöstä, hoivaviettiä, parittelua, ravinnonvalintaa ja pakoreaktioita saalistajilta tai muilta vaaroilta.

Nenän etuosan limakalvot myös suodattavat epäpuhtauksia ja kosteuttavat hengitysilmaa. Tämä auttaa pitämään hajureseptorit toimintakykyisinä vaihtelevissa olosuhteissa.

Nenä palvelee joka tilanteessa

Peuran sieraimet voivat liikkua itsenäisesti ja jopa sulkeutua osittain, mikä ohjaa hajun kulkua tarkemmin oikeille alueille. Tämä tarkoittaa, että se voi myös haistella samanaikaisesti useaan suuntaan.

Tämä on eräs keinoista, joiden avulla peura pysyy oikealla polulla, vaikka se kulkisi sysipimeässä metsässä. Peura ei varsinaisesti ole yöeläin, eikä sen näkökyky pimeässä ole erityisen hyvä, vaikka se on parempi kuin ihmisillä.

Jacobsonin elin

Valkohäntäpeuralla on suussa, kitalaen etuosassa kaksi hajunottoaukkoa, joka tunnetaan nimillä Jacobsonin elin tai vomeronasaalielin. Sen tehtävänä on vastaanottaa feromoneja, kuten lisääntymis- ja reviiriviestejä.

Elin aktivoituu usein ”huulen kurtistus” (englanniksi lip curl) -reaktion kautta: peura nostaa ylähuultaan ja imee ilmaa suuhunsa. Tämän käytöksen metsästäjä saattaa nähdä esimerkiksi kiimahuippujen aikaan.

Sen kohdan ympärillä, jossa Jacobsonin elimen aukot yhdistyvät sierainkanavaan, on nimenomaan näiden hajujen käsittelyyn tarkoitettuja hajureseptoreja. Näiden perusteella peura pystyy esimerkiksi toisen peuran virtsaa nuolemalla tai haistamalla saamaan paljon tietoa virtsanneesta yksilöstä, kuten sen sukupuolen, iän sekä mahdollisen paritteluvalmiustason.

Hajujen avulla viestitään

Peuroilla on useita hajurauhasia: otsassa, silmien alla, jaloissa ja hännän alla. Rauhasten tuottamien hajujen avulla viestitään esimerkiksi hierarkiasta, stressitilasta tai lisääntymisvalmiudesta.

Hyvä esimerkki hajukommunikoinnista ovat hajumerkintäoksat, jotka ovat osa valkohäntäpeurojen käyttämistä ”raaputuksista” (englanniksi scrape). Scrape koostuu maassa olevasta puhtaaksi kuovitusta alueesta. Se toimii visuaalisena merkkinä, johon etenkin kiima-aikaan peurat myös virtsaavat. Tämän yläpuolella on yleensä noin 1,5–1,8 metrin korkeudessa hajumerkintäoksa, johon peura hankaa otsan hajurauhasia ja jättää siihen oman hajujälkensä.

Maahan kuovitun alueen käyttäminen rajoittuu pääasiassa vain kiima-aikaan, mutta hajumerkintäoksa on aktiivisessa käytössä ympäri vuoden. Tällainen on hyvä paikka asettaa esimerkiksi riistakamera kuvaamaan alueella liikkuvia peuroja.

Hajumerkintäoksan voi tehdä myös itse. Aseta peuran polulle esimerkiksi katkennut oksa tai keppi narulla roikkumaan sopivaan korkeuteen ja kaavi isolla kepillä pintakerros rikki alla olevasta maasta, jotta se näkyy. Valkohäntäpeurat alkavat käyttämään kohtaa yllättävän nopeasti.

Tuulen suunnalla on suurin merkitys metsästyksessä

Peuran hajuaistin tarkkuus tarkoittaa käytännössä sitä, että tuulen suunta määrittää metsästyksen. Tuulen yläpuolelta peura saattaa tulla varsin lähelle, mutta tuulen alapuolelta se harvoin etenee pitkälle. Jo hengitysilma tai kengänpohjasta irronnut hajuhiukkanen saattaa riittää aiheuttamaan pakoreaktion.

Valkohäntäpeura tulkitsee hajuja jatkuvasti. Jos se ei ole varma näkemästään tai kuulemastaan, se jää paikalle, haistelee ja hakee asialle varmistusta hajun perusteella. Siksi hajujäljen jättäminen maastoon voi vaikuttaa pitkään.

Peuran hajuaisti on niin kehittynyt, että metsästäjän on vaikea peittää omaa hajuaan täysin. Vaatekerrokset, hajuttomat pesuaineet, vaatteiden tuuletus ja hajunhallintatuotteet voivat auttaa, mutta mikään ei korvaa hyvää tuulenlukua.

Huomioi tuulen suunta, voimakkuus ja ilmavirrat

Tyynellä säällä hajut jäävät leijailemaan ympäristöön eivätkä kulkeudu peuran ulottumattomiin. Tasainen kevyt tuuli kuljettaa hajuja tehokkaasti valkohäntäpeuroista poispäin, kunhan tuulen suunta vain on oikea.

Ilmavirtaukset vaikuttavat hajujen levittäytymiseen. Kun aamuisin ilma alkaa lämmetä ja maa on vielä kylmä, lämpenevä ilma nostaa ilmavirtaa sekä hajuja ylöspäin. Viilentyvä ilta taas saa aikaan sen, että kylmä ilma painuu alaspäin painaen samalla hajuja alas.

Aamulla kannattaa siis passittaa korkeassa paikassa ja illalla, varsinkin tyynellä kelillä, valita mahdollisimman matala passipaikka. Nämä voivat paikoin antaa jopa tuulen suuntaa hieman anteeksi. Jos lämpötila ei kuitenkaan merkittävästi muutu, ei ilmavirroilla käytännössä ole merkitystä.

Metsästystilanteessa kannattaa miettiä kulkureitit tarkasti ja pitää mielessä, mihin suuntaan haju leviää. Peura ei tarvitse montaa sekuntia saadakseen varmistuksen siitä, että alueella on ihmisen hajua. Silloin se lähtee – usein varoittamatta.