Surkeiden metsästäjien seurue

Olin marraskuussa ystäväni kanssa retkeilemässä. Myöhäisestä vuodenajasta huolimatta tarkoituksemme oli yöpyä laavulla, suosihan sää luonnossa liikkujia.

Retkeilyalue oli hiljainen. Laavulla ehdimme jo luulla olevamme ainoat yöpyjät, kunnes illan pimentyessä paikalle pärähti kahdeksan miehen seurue kimpsuineen ja kampsuineen.

Herraseurue oli juhlistamassa yhden osallistujan 50-vuotispäiviä ja varustus sen mukainen. Ei siitä sen enempää.

Ampumasta oltiin tulossa, olihan seurueessa muutama henkeen ja vereen metsästäjä. Mutta eivät suinkaan kaikki. Ja illan mittaan kävi selväksi, että laavulle oli sattunut monen sortin metsästäjää, huonoa ja vähän parempaa.

Suut alkoivat suoltaa juttua metsästyksestä ja aseista. Kiväärit ja haulikot paukkuivat, ruuti haisi ja luontokappaleet pääsivät hengestään.

Jäimme tuota pikaa metsästäjäkuplan ulkopuolelle, minä, ystäväni ja osa seurueesta. Ja syystä: pyssymiesten jutut olivat poskettoman huonoja, osin jopa sivistymättömiä.

Parilla metsästäjiksi itseään kutsuvilla oli jopa otsaa laskea ventovieraiden kuullen toistuvasti leikkiä metsästysonnettomuudesta, jossa maastopyöräilijä pääsi hengestään. Minua ei naurattanut, pikemminkin päinvastoin.

Ilta pimeni, jutut muuttuivat levottomimmiksi. Kuulimme, että sorsastaessa lajitunnistus tapahtuu vasta maassa. Ja kuinka hienolta tuntuu katsoa kiikaritähtäimen läpi kaurista ja losauttaa eläintä silmien väliin. Ja sitä rataa. Metsästyksen eettisyys, saaliin kunnioittaminen ja turvallisuudesta huolehtiminen ei herroja tuntunut juuri kiinnostavan.

En metsästä, mutta tunnen paljon metsästäjiä. Arvostan heitä ja heidän harrastustaan. Tuntemani metsästäjät ovat pääosin fiksua porukkaa. Tämä seurue ei ollut, eivät ainakaan kaikki.

Laavulle oli eksynyt pari-kolme varsin surkuhupaisaa metsästäjää, jotka olivat huono käyntikortti hienolle harrastukselle.