Viljaruokinta teki sorsastuksesta shootingia

Kolumni
Janne Pitkänen, Erityisasiantuntija, Maa- ja metsätalousministeriö, Luonnonvaraosasto, Erätalousyksikkö
Julkaistu19.11.2020

Metsästyksen sosiaalinen ja kulttuurillinen kestävyys saavat yhteiskunnassa entistä enemmän huomiota. On hieno asia, että metsästys, riista ja luonto kiinnostavat muitakin kuin metsästäjiä. Hallitusohjelman yhtenä tavoitteena on saada kasvua ja hyvinvointia luonnon antimista. Sen vuoksi myös metsästyksen pitää kehittyä luontoharrastuksena.

Vesilintujen metsästyksessä viljaruokinta on yleistynyt, mistä on seurannut mahdollisuus todella suuriin saaliisiin. Toisaalta kehitys on edistänyt myös kaupallisia jahteja. Ruokintapaikkoja on perustettu paljon ja pahimmillaan kilpavarustelun piirteitä saaneessa toiminnassa tuhansia kiloja viljaa kaadetaan vesistöön.

Samaan aikaan lähes kaikki vesilintukannat ovat kääntyneet laskuun. Ruokintapaikoilta ammutaan myös uhanalaisia lajeja, kuten haapanoita ja jouhisorsia.

Metsästyskulttuurin ja sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta tässä kehityksessä on sekä hyvää että huonoa. Voimallinen ruokinta kerää sorsia laajalta alueelta, jolloin metsästysmahdollisuudet jakautuvat entistäkin epätasaisemmin.

Ruokinnalta metsästäminen voi kaventaa myös metsästäjän osaamista, sillä siinä ei vaadita riistan etsimisen taitoja. Muut kuin ruokkijat – usein juuri nuoret – jäävät porukan ulkopuolelle, mikä tarkemmin ajateltuna saattaa olla onni onnettomuudessa.

Kahluuhousujen vaihtuminen crocseihin ja kauhakuormaajaan teki sorsastuksesta shootingia. Vaikka kehitys on jatkuvaa, niin aina se ei ole kestävää. Mikäli sitä ei ohjata, se saattaa kulkea väärään suuntaan.

Lisää samasta aiheesta

Pääkirjoitus

Muutoksen syystuulia

19.11.2020
Nuorten toimitus

Pieni suuri peto

19.11.2020
Pääkirjoitus

Monenlaista vastuullisuutta

9.9.2020