Missä menee suomalainen villisika?

Vaikka villisika on uusi ja arvostettu riistaeläin, sen runsastuminen nähdään haitallisena vahinko- ja tautiriskien takia. Kantaa pyritään rajoittamaan metsästyksellä, erityisesti afrikkalaisen sikaruton (ASF) ehkäisemiseksi. ASF on lakisääteisesti vastustettava virustauti, joka on sekä villi- että tuotantosioille tappava. Tautia ei ole meillä vielä tavattu, mutta riski leviämisestä on kasvanut.

Tietoa villisiasta tarvitaan niin tautiriskien, maataloustuhojen kuin kannan runsauden arviointiin. Levinneisyytensä pohjoisella äärirajalla elävään villisikaan ei välttämättä päde samat seikat kuin keskieurooppalaiseen kollegaansa. Tietoa puuttuu erityisesti levittäytymisnopeudesta ja elinympäristön käytöstä, minkä takia Luonnonvarakeskus aloitti maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella villisikojen pannoituksen keväällä 2020. Koealueeksi valikoitui kaakkoinen Suomi, jossa elää valtaosa villisioista.

Pannoituksen opettelua

Villisikoja ei ole ennen pannoitettu Suomessa. Oppia elävänä pyyntiin haettiin tutkijoilta Ruotsista, mutta pääasiallisina yhteistyökumppaneina ovat paikalliset metsästäjät. Heidän tietotaitonsa villisioista on keskeistä hankkeessa.

Pyydystys tapahtuu puisilla loukuilla, joiden ovet siat joko itse laukaisevat tai ne kaukolaukaistaan livekameraseurannan avulla. Kaukolaukaisuun päädyttiin siksi, että isoimmat siat uskaltautuvat loukkuun viimeisenä: sisään syöksyvät nuoret sulkevat oven liian aikaisin. Loukun houkuttimena toimii maissi. Melkein kaikki loukut ovat rajavyöhykkeellä, mikä tarjoaa paitsi rauhallisen pyyntialueen, osuu myös idästä saapuvien sikojen reiteille.

GPS-pantoja ja pieniä seurantalaitteita

Villisikapannoitus on haasteellista. Älykkään sian saaminen satimeen vie aikansa. Myös sian anatomia asettaa vaatimuksia pannoille, koska siat lihovat sekä laihtuvat vuoden aikana.

Tähän mennessä kuudelle sialle on asennettu GPS-panta. Ohessa on kehitetty ja testattu seurantamenetelmiä, ja kymmenkunta sikaa on saanut pienen seurantalaitteen joko karvaan liimattuna tai korvamerkkiin kiinnitettynä. Pienillä laitteilla seurataan erityisesti levittäytyviä nuoria, joille pantaa ei voi kiinnittää.

Käsittelyn ajaksi villisika nukutetaan, minkä vuoksi merkittyjen eläinten lihalle on Fimean suosittama puolen vuoden varoaika mahdollisten lääkeainejäämien takia. Nukutusajankohta on merkitty korvamerkkiin.

Uskollisia tutuille kulkureiteilleen

Seurantalaitteita on tippunut ja pari sikaa on ammuttu metsästyksessä, joten ympärivuotista tietoaineistoa ei ole vielä kertynyt. Aineisto antaa kuitenkin jo viitteitä raja-alueen sikojen käytöksestä. Pannoitetut siat ovat jääneet pääosin pyyntialueilleen. Rajaseudun siat viihtyvät valtaosin Venäjän puolella ja ruokailuretkiä Suomeen tehdään yöaikaan. Pitkiä vaelluksia ei ole ilmennyt, vaikka kaksi nuorta urosta suuntasi syystalvella yli 20 kilometriä Venäjälle.

Pannoitetut siat ovat oleskelleet 1 000–5 000 hehtaarin alueella ja elinpiirissä erottuu tyypillisesti 500–1 000 hehtaarin ydinalue. Talvella ne saattoivat viettää viikkoja muutaman kymmenen hehtaarin alueella.

Siat ovat uskollisia kulkureiteilleen sekä ruokailu- ja lepopaikoilleen. Yleisesti liikkeissä korostuvat villisikojen ruokintapaikat, joita näyttäisi olevan rajan molemmilla puolilla. Erityisesti talvella villisiat kulkevat pitkälti eri ruokintojen välillä. Riistaruokinnalla saattaa olla iso merkitys villisikakannan olemassaololle ja pysymiselle tietyllä alueella. Kesällä liikkumisessa näkyi selvä siirtymä pelloille viljan kypsyessä. Kauran jyvän pehmeä maitomainen kehitysvaihe vaikuttaa houkuttavan sikoja puoleensa.

Sulava sopeutuja

Kaakon siat ovat suomalaisvenäläisiä. Ne ovat sopeutuneet elämään sulavasti rajan molemmin puolin – eikä rakennuksiakaan kaihdeta. Ihminen luo ravintolähteitä, joita ne osaavat hyödyntää. ASF voi tulla infektoituneen lihatuotteen mukana ja sianlihaa sisältävien elintarvikkeiden tuonti Venäjältä on kielletty. Rajalla tienviereen kipatut kinkkuleivät voivat kuitenkin päätyä sian suuhun ja sitä kautta virus Suomeen.