Erilaista suojelua
Euroopan unionin luonnon monimuotoisuuden strategiassa asetettiin tavoite, että vuoteen 2030 mennessä EU:n pinta-alasta 30 % on suojelualueita.
Suomen maa-alasta 13,2 % on suojeltu. EU:ssa suojelualueita on 26 %. On yllättävää, että näinkin suuri osa Suomea paljon tiheämmin asutetusta maanosasta on ”suojelualueita”, mutta joissakin maissa suojelualueilla voidaan esimerkiksi sallia teollinen toiminta tai maanviljely.
Kymmenen vuoden päästä 10 % tulisi kuulua ”tiukan suojelun” piiriin. Tällaisia alueita on nyt 3 prosenttia, joista merkittävä osa on Suomessa ja Ruotsissa.
EU:n strategiassa on pienellä printillä todettu, että ”Tiukalla suojelulla ei välttämättä tarkoiteta sitä, että ihmisillä ei ole pääsyä tiukan suojelun alueille, vaan sillä pyritään siihen, ettei alueen luonnollisia prosesseja juurikaan häiritä, jotta kunnioitetaan sen ekologisia tarpeita.”
EU:n komissio haluaisi tiukan suojelun alueilla kielletyksi muun muassa kaivostoiminnan ja metsähakkuut. Samaan kieltoluetteloon ehdotetaan metsästystä ja kalastusta. Ruotsissa, Tanskassa ja monissa muissa EU:n maissa niitä ei haluta automaattisesti kieltää suojelualueilla. Ruotsissa kuulemma halutaan sallia rajoitettua metsästystä osana luonnon virkistyskäyttöä – ja sen salliminen on tärkeää luonnonsuojelun yleisen hyväksyttävyyden vuoksi.
Vaikka metsästystä on Suomessa sallittu viime vuosina perustetuilla uusilla luonnonsuojelualueilla, niin tiukan suojelun ideologian sanoittaminen ääneen on nostanut esiin suomalaisen luonnonsuojeluaatteen kipuilevan suhteen metsästykseen. Joskus oppia voisi ottaa naapurista.
Joissakin maissa metsästäjät ja kalastajat ovat kuulemma ensimmäisinä puoltamassa suojelualueita. Näin voisi olla Suomessakin, mutta siihen tarvitaan metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden yhteistyötä.
