Ilveksen vuosi
Ilves on muiden kissaeläinten tapaan aktiivinen ja taitava saalistaja, jonka elintapoja on tutkittu lähettimiin perustuvin yksilökohtaisten seurantojen avulla. Tällaista aineistoa on kerätty ja julkaistu myös Suomen ilveksistä.
Ilveksen kiima ajoittuu helmi-maaliskuulle. Silloin muulloin hiljainen, pehmeätassuinen eläin tulee tavallista useammin huomatuksi, sillä mouruaminen kantaa kauas tyynessä kevättalven yössä.
Ilvekset kommunikoivat paitsi ääntelemällä, myös hajuviestein. Merkiksi läsnäolostaan ilvekset suihkauttelevat hajumerkintöjään, jota tapahtuu muinakin vuodenaikoina. Urokset joutuvat kilpailemaan naaraista toisten urosten kanssa, ja voivat kiima-aikana liikkua olennaisesti suuremmalla alueella kuin muutoin. Mutta lopulta uroksen rooli itse lisääntymistapahtumassa rajoittuu naaraan hedelmöittämiseen.
Ilves on mieltynyt maastoon, jossa topografia vaihtelee. Kallioiset ja lohkareiset mäet ovat suosittuja päivälevon ympäristöjä ja rinteessä olevan siirtolohkareen suojaan naaras myös usein synnyttää pentunsa. Juurakon tai maahan rojahtaneen kuusenkin tarjoama suoja voi kelvata synnytyssijaksi.
Pennut syntyvät toukokuussa tai kesäkuun alussa, runsaan kahden kuukauden mittaisen kantoajan jälkeen. Naaras synnyttää tavallisesti 1–3 pentua, mutta myös neljän pennun pentueita tavataan silloin tällöin. Pentuekoolla on yhteys naaraan ikään; ensisynnyttäjien pentueet ovat keskimääräistä pienempiä. Pennut painavat syntyessään parisataa grammaa ja ovat sokeita kolme ensimmäistä elinviikkoaan.
Imettävän naaraan on pidettävä yllä maidontuottokykyään. Koska sillä ei susinaaraan tapaan ole urosta tuomassa pesälle ravintoa, kuluu sen ajasta merkittävä osa saalistuspuuhassa. Tässä vaiheessa naaras liikkuu vain pesän lähimaastoissa, usein vain kymmenen tai muutaman kymmenen neliökilometrin alueella.
Itsenäistymisen haasteet
Vielä talvella pentujen ravinnonsaanti riippuu emon kyvystä hankkia saalista. Jos emo talvella kuolee, kohtaa pentuja suuri riski nälkiintyä hengiltä.
Ilveksen pennut itsenäistyvät joitakin viikkoja ennen kuin emo alkaa keväällä valmistautua pitämään huolta uusista pennuistaan. Kevät on itsenäistymiseen paras vuodenaika, koska luonnossa on hiljattain syntynyttä saaliseläinten jälkikasvua ja talven uuvuttamaa isompaakin saalista.
Saaliin rikas lajikirjo
Ilves on aktiivinen saalistaja, joka kelpuuttaa haaskat vain hätätilanteessa. Muiden kissapetojen tapaan ilveksellä on tarkka näköaisti, joka toimii hyvin yönseudun hämärinä ja pimeinä aikoina. Ennen näköhavaintoa herkkäaistiset tupsukorvat paikantavat saaliin sijaintia haju- ja kuuloaistillaan.
Ilves jättää uuvuttavat takaa-ajot ahmalle, se yllättää saaliinsa muutamalla pitkällä loikalla. Tulokseen yltäminen voi vaatia sitkeää vaanimista ja paikallaan odottamista. Nuorille ilveksille maltti kehittyy vähitellen, yrityksen ja erehdyksen kautta.
Sorkka- ja jäniseläinten ohella saaliseläinten listalle kuuluvat muun muassa kanalinnut, kettu ja supikoira. Keski-Ruotsissa GPS-seurannassa olleista ketuista peräti 14 prosenttia tuli vuosittain ilveksen tappamiksi.
Pienet ja keskisuuret hirvieläimet kilpailevat suosiota jäniseläinten kanssa. Suomessa ilveksen saaliita luonnonvaraisista hirvieläimistä ovat ennen muuta metsäkauris ja valkohäntäpeura. Satunnaisemmin saaliiksi päätyy kuusipeura tai metsäpeura, joiden lukumäärät Suomessa ovat pieniä. Hirvieläinten osuuteen ilveksen saaliissa vaikuttavat lajin kannantiheyden rinnalla ilveksen sukupuoli. Kolmas tekijä on vuodenaika.
Itä- ja Keski-Suomen ilvesten pääsaalis on metsäjänis. Lounais-Suomessa ilveksen ravinnossa näyttelevät pääroolia metsäkauris, valkohäntäpeura ja rusakko. Jos ilveksen elinpiirillä on runsaasti metsäkaurista, se on tavallisesti tärkein saaliseläin.
Talvella metsäkauriilla voi olla suurempi rooli kuin kesällä. Esimerkiksi Etelä-Norjassa talviajan ravinnossa kauriin osuus oli 80 prosenttia, mutta kesällä vain kolmannes.
Saaliissa näkyy vuodenaika ja ilveksen sukupuoli
Poronhoitoalueella poro on ilvekselle merkittävä saaliseläin. Ruotsissa sen aiheuttamat porovahingot korvataan ilveskannan runsauden perusteella, minkä takia Skandinavian ilvesten ravinnon koostumuksesta ja saalistustahdista on tehty merkittävää tutkimusta. Siellä ilvesten tietyn aikajänteen kuluessa tappamien porojen määrän havaittiin vaihtelevan suuresti GPS-seurannassa olleiden 35:n eri yksilön välillä.
Eroilla oli yhteys sekä ilveksen sukupuoleen että vuodenaikaan. Urokset ovat naaraita kookkaampia. Jos poroja oli elinpiirillä paljon, urokset tappoivat kesällä kymmenkunta poroa kuukaudessa, naarailla tahti jäi tästä noin kolmannekseen. Talvella urosten tahti oli jonkin verran matalampi kuin kesällä, mutta naaraiden tahti vastaavasti korkeampi niin, että sukupuolten välinen ero jäi pienemmäksi. Yksin elävät naaraat tappoivat sekä kesällä että talvella poroja jonkin verran harvemmin kuin pennulliset. Useat naarasilvekset siirtyivät kesällä pyytämään pelkästään pieniä saaliseläimiä myös alueella, missä poroja oli runsaasti.
Skandinavian tunturialueella ilveksen saaliiksi jäävä poro on tavallisimmin vasa. Myös vasojen osuuteen vaikuttaa ilveksen sukupuoli, sillä talvella vasojen osuus on suurempi naaraiden kuin urosten saaliissa.
Valkohäntäpeura on poron kokoluokkaa oleva hirvieläin, ja sen rooli lounaisen Suomen ilvesten talviravinnossa on yhteydessä ilveksen sukupuoleen, sillä metsästettyjen ilvesten mahalaukkuanalyysit osoittavat urosten käyttävän naaraita enemmän peuraa ravintonaan.
Elinpiirit pienempiä kesällä kuin talvella
Ilveksen elinalueen pinta-ala kytkeytyy paitsi sen sukupuoleen, myös vuodenaikaan ja saaliseläinkantojen runsauteen. Ilveksellä ei ole reviiriä, vaan naapurusten liikkuma-alat voivat olla osittain päällekkäin. Näin on etenkin uroksilla. Toisilleen sukua olevien naaraiden on Suomessa todettu elelevän keskimääräistä useammin naapureina.
Elinpiirit laajenevat kohti pohjoista. Eurooppalaisessa lehtimetsävyöhykkeessä sijaitsevassa puolalaisessa Bialowiezan metsässä naaraiden elinpiirit olivat keväällä ja kesällä keskimäärin vain 55 km2, syys- ja talviajan elinpiirit 94 km2. Urokset liikkuvat tyypillisesti useamman naaraan elinpiirillä, eikä niiden elinpiirien pinta-aloissa ollut vastaavia selviä vuodenaikaiseroja kuin naarailla. Urosten kevään ja kesän elinalueiden pinta-ala oli keskimäärin 143 km2, syksyn ja talven 165 km2.
Koko aikuisiän mittaiset seurannat antoivat naaraiden elinpiirin kooksi 133 km2 ja urosten 248 km2. Karkeasti tätä suuruusluokkaa ovat ilvesten elinalueet myös esimerkiksi Sveitsissä, Ranskassa ja Sloveniassa, mutta Skandinaviassa olennaisesti laajempia; viiden eri tutkimusalueen keskiarvojen ollessa naarailla 300–560 km2 ja uroksilla 630–1 500 km2.
Eurooppalaisessa mittakaavassa ilveksen elinalueen koon havaittiin kytkeytyvän vahvasti saaliseläinkantojen, ennen kaikkea metsäkauriin runsauteen. Kauriskannan harvuus saa etenkin urosten elinpiirit laajenemaan.
Urokset vaeltavat kauemmas kuin naaraat
Nuorten ilvesten vaellukset syntymäalueelta noudattelivat samantyyppistä kaavaa neljällä skandinaavisella tutkimusalueella, joilla seurattiin yhteensä 120 GPS-lähettimellä varustettua yksilöä. Nisäkkäille tyypilliseen tapaan urokset vaelsivat selvästi kauemmas kuin naaraat.
Uroksilla uuden kotiseudun ja syntymäalueen välinen etäisyys oli keskimäärin 146 km, mutta naarailla vain 47 km. Monien nuorten naaraiden elinalueet olivat joko kokonaan tai ainakin osittain päällekkäin niiden emon elinalueen kanssa. Siinä, missä kaikki urokset vaelsivat pois syntymäalueeltaan, näin menetteli vain 65 prosenttia naaraista. Tämä selittää aiemmin todettua samalla alueella tavattavien naaraiden sukulaisuutta.
Vaellusten suhteen ilves siis muistuttaa karhua, mutta poikkeaa sudesta, sillä sudella myös naaraat jolkottavat pois syntymäreviiriltään.
Sutta pakoon?
Ilveksen ainoana luontaisena vihollisena on perinteisesti pidetty sutta. Susi on ilvestä kaksi kertaa painavampi ja sen perheryhmät ovat suurempia kuin ilveksen. Molemmat suurpedot saalistavat pieniä ja keskisuuria hirvieläimiä. Voisi olettaa merkkejä ilveksen ja suden välisistä konflikteista näkyvän enemmän merkkejä esimerkiksi Lounais-Suomessa, missä molempien petoeläinten kanta on vahva. Metsässä ilves voi toki kavuta puuhun, jos joutuu susilauman piirittämäksi.
Susien motiivia ilveksen tappamiseen on vahvan saaliseläinkannan oloissa vaikeaa kuvitella niin suureksi, että ne ottaisivat riskin kokea ilveksen terävien kynsien viillot, joista parantuminen esimerkiksi metsästyskoirilla saattaa viedä kauan.
Keski-Ruotsissa on havaittu ilveksen pentutuoton olevan yhtä vahvaa susilauman reviireillä kuin reviireiden ulkopuolella. Bialowiezan metsässä Puolassa lähettimellä varustettujen ilvesten ja susien ei todettu juurikaan reagoivan toisiinsa.
Ilveksille harmillisempia saattavatkin olla ahmat, joiden on todettu Skandinavian tunturialueella seurailevan ilveksiä ja valtaavan näiden saamia saaliita.
Kirjoittaja on Luonnonvarakeskuksen vieraileva tutkija.