Paras jahti ikinä

Missä kaksi metsästäjää sattuu samoille tulille, pian alkaa väittely, mikä on paras metsästyksen laji. Hirvijahti? Ei, vaan hyljejahti. Peurakytis ehdottomasti! Samanlaista jankkausta käydään pubin nurkkapöydässä, kun mietitään maailman parasta rokkibiisiä. Ihan turha suukopu. Yksimielisyyttä ei löydy, mutta tulipahan nautittua muutama huurteinen.

Pian alkava kanalintujahti on oma suosikkini. Samalta seisomalta olen valmis myöntämään, että jokaisessa metsästyksen alalajissa on oma viehätyksensä. Menen jopa niin pitkälle, että väitän peribrittiläisen fasaanijahdin puolustavan paikkaansa maailman metsästyslajien kirjossa, vaikka suomalainen eräjorma mokomalle snobbailulle tuhahtaa. Kuvitelkaapa mielessänne viktoriaanista nostalgiaa tihkuva, sumuinen aamu jossakin Ylämaan nummilla. Tweet-takkiset herrasmiehet seisovat tupsusukissaan mersunhintaisia haulikkojaan kannatellen alppiruusupensaiden katveessa. Hobitin näköinen, hallavapartainen loader seisoo taustalla vaihtopatruunat valmiina kädessään. ”Oh, they are soooo fast, sir”, hän lohduttaa, kun lordi posauttaa ohi. Nolot hudit unohtuvat, kun puolen päivän aikaan nautitaan portiviiniä ja juustoa suoraan Land Roverin takakontista.

Taisi olla edesmennyt professori ja entinen ulkoministeri Keijo Korhonen, joka muistelmissaan nosti omaksi suosikikseen englantilaisen ketun metsästyksen ratsastaen. Missään muussa jahdissa ei kuulemma pääse lähellekään samaa ylvästä tunnelmaa, joka aikoinaan vallitsi ratsuväkieskadroonan hurjassa atakissa. Kuinka moni voi väittää kokeilleensa kumpaakaan?

Joka tapauksessa, kun lähipäivinä heitän repun pykälään ja suunnistan haulikko kädessä ruskan kirjomaan kairaan Koillismaan ylängöllä, tiedän, että käsillä on yksi metsästysvuoden parhaista hetkistä. Edessä on useampi vuorokausi illuusioissa, että on päässyt irti kaikesta. Kaukana kavala maailma.

Selkosta tarpoessa unohdan aktiivisesti, että Suomessa ei oikeastaan missään pääse enää irti kaikesta. Sellaista erämaata ei ainakaan napapiirin eteläpuolelta taida löytyä, jossa ei tunnin tai parin taivalluksen jälkeen törmäisi metsätiehen, sähkölinjaan tai kuulisi jonkinlaisen polttomoottorin säksätystä epämääräisestä suunnasta. Kun istumme kavereiden kanssa taukotulilla, ylitse jyrisee lentokone kuljettamassa ruskaretkeläisiä pohjoiseen nauttimaan luonnonrauhasta jossakin hyvin varustellussa, sähköistetyssä kelohuvilassa hiihtokeskuksen rinneravintolan vieressä.

Mutta kuitenkin: kun pitkän päivämarssin päätteeksi lysähdän varauskämpän (ei sähköistetty) portaille, ähellän sisältä kostuneet kumisaappaat jaloistani ja katselen tihkusateiselle lammelle, tunnen saaneeni jotakin, vaikka olisin ampunut ohi kuin englantilainen lordi. Jahdin jälkeinen zeniläinen mielenrauha koskee niin ylhäisiä kuin alhaisiakin. 

Saunalla jahtikaveri kalisuttelee halkoja kiukaan pesään ja toinen kantaa lammesta ämpärillä vettä muuripataan. Oma tehtäväni on lähinnä työnjohdollinen.

Illaksi valmistamme sakean höystön riistalinnusta, joka talvehti kiepissä helsinkiläispakastimessa juuri tätä jahtiviikkoa varten. Liialliseen kulinariaan taipuvainen erätoveri viskaa loppuvaiheessa soossiin vielä pari pilkottua jalapenoa ja ristii lopputuloksen Texmex-teereksi. Jahdissa on aina yllätyselementtejä.

Kun lautaset on viimeisellä rieskanpalalla nuoltu puhtaaksi, istumme vielä tovin rautakamiinan loimussa. Se on juuri oikea hetki aloittaa keskustelu siitä, mikä mahtaa olla parasta metsästystä.

Millaisia ajatuksia vieraskynä herätti? Kerro kommenteissa!