Supikoira – uutta tutkimustietoa
Helmi-hankkeessa on tehty supikoiran tehopyyntiä eri puolilla Suomea arvokkaiden vesilintukosteikkojen läheisyydessä. Turun yliopistossa on seurattu pyynnin onnistumista pyyntiryhmien avustuksella.
Tehopyynnin vaikutuksia on tutkittu seuraamalla supikoirakannan kehitystä riistakameroiden avulla. Pesärosvouksen määrää on seurattu keinopesätutkimuksella.
Pyynti toimii
Supikoirien poistaminen on vähentänyt haittoja, vaikka supikoirien poistaminen kokonaan vesistöjen rannoilta on osoittautunut haasteelliseksi. Lintujen pesimäaikaan 31 tutkimuskosteikolla supikoiramäärät on kuitenkin saatu selkeään laskuun ja keinopesien syöminen vähenemään.
artikkeli jatkuu
Kosteikkokohtaisesti pyynnin onnistumisessa on ollut runsasta vaihtelua ja seurantatietoja on käytetty käytännön pyyntityön tehostamisessa.
Haju ei huijaa supikoiraa
Hajuhuijausmenetelmää testattiin levittämällä maastoon linnun hajua jäljittelevää ainetta. Menetelmän ajatus on, etteivät pedot löytäisi oikeita linnunpesiä kaikkialla olevan hajun keskeltä, tai että ne oppisivat, ettei hajuun liity syötävää.
Hajuhuijaus ei osoittautunut tehokkaaksi supikoiralle, mutta se toimi ketulle, joten se voi olla potentiaalinen keino pesien suojaamisessa. Supikoirat eivät mahdollisesti etsi vesistöjen läheisyydessä ensisijaisesti hajuaistinsa avulla, toisin kuin ketut.
Kanta kasvaa pohjoisessa, etelässä yleisin keskikokoinen peto
Lumijälkiaineistot eivät ole kovin hyvä menetelmä supikoiraseurantaan lajin vähäisen talviaktiivisuuden takia, mutta tutkimuksemme osoittavat lajin pysyvän välillä aktiivisena hyvinkin kylmissä oloissa.
Sääolot huomioon ottavassa riistakolmiotutkimuksessa havaittiin, että supikoiran kanta kasvaa edelleen pohjoisessa. Tämä viittaa siihen, että laji on sopeutunut hyvin myös kylmempiin olosuhteisiin.
Etelä-Suomessa supikoira on jo yleisin keskikokoinen petoeläin. Riistakamera-aineistoissa, varsinkin vesistöjen ympäristössä, sitä havaitaan selvästi enemmän kuin kettuja ja mäyriä.
Pohjoisessa liikkumismatkat paljon pidempiä
GPS-pannoilla varustettujen supikoirien seurannat ovat osoittaneet, että supikoiran liikkuminen on Lapissa aivan eri luokkaa kuin etelässä. Pohjoisessa resurssien määrä on vähäisempi ja supikoiratiheys alhainen, mikä pakottanee yksilöt vaeltamaan pitkiä matkoja.
Monet tutkimuksissa mukana olleet yksilöt ovat niin sanottuja Juudas-eläimiä, eli GPS-yksilöitä, joita on käytetty niiden kumppaneiden poistamiseen. Juudas-poisto ei kuitenkaan selittänyt eroja liikkumisaktiivisuudessa alueiden välillä.
Etelän yksilöt siirtyivät seurannan aikana keskimäärin vain muutaman kilometrin, eli pysyivät melko tiukasti elinpiirillään.
Sekä etelässä että pohjoisessa supikoirat pystyvät joustavasti ylittämään liikkumisesteitä, kuten vesistöjä, mikä lisää niiden leviämispotentiaalia. Saariston GPS-supikoirien on todettu liikkuvan saaresta toiseen varsinkin talvisaikaan jääpeitteen ansiosta.
Yksilöiden poisto näyttää saaristossa myös lisäävän pariskunnasta jäljelle jäävän yksilön liikkumismatkoja. Tämän vuoksi olisi tärkeää poistaa pariskunnan molemmat osapuolet.
Vaikutukset ekosysteemiin
Supikoira on vesilintujen keinopesätutkimuksissa eniten pesätuhoja aiheuttava nisäkäslaji Suomessa. Toisaalta ravintotutkimukset ovat osoittaneet, että supikoira on opportunisti, jonka ruokavalio vaihtelee vuodenajan ja elinympäristön mukaan. GPS-seurannan perusteella se vesilintujen pesimäaikaan suosii kosteikkoalueita, mutta vaikka vesilinnut eivät ne ole sen pääravintoa. Supikoiran yleisin ravintokohde keväisillä kosteikoilla ovat sammakot, mutta supikoirien runsauden takia kosteikolla oleskelu on riski vesilinnuille.
Ravintotutkimusten tuloksiin vaikuttaa myös saaliseläinten saatavuus: koska vesilintukannat ovat monin paikoin alhaalla, ei niitä voi petojen ravinnostakaan kovin suurta osuutta löytyä.
Yksittäisiltä vesistökohteilta on saatu viitteitä parantuneista lintukannoista, mutta tehopyynnin kokonaisvaikutuksesta lintukantoihin ei ole vielä varmaa tietoa. Tämän selvittäminen on Turun yliopiston jatkotutkimusten päätavoite. Siihen tarvitaan lisää lintulaskenta-aineistoja supikoirien tehopyyntialueilta.
Supikoiratutkimusta Sotka-hankkeessa
Turun yliopistossa on maa- ja metsätalousministeriön Sotka-hankkeen rahoituksella tutkittu supikoirien poiston tehokkuutta, vaihtoehtoisia menetelmiä linnun pesien suojaamiseksi saalistukselta, lajin ravinnonkäyttöä ja esiintymistä Suomessa. Lisäksi on tutkittu supikoiran liikkumista erityisesti saaristossa ja Lapissa.
Aiheista on kirjoitettu useampi tieteellinen julkaisu. Tutkimukset ovat tuoneet uutta tietoa supikoiran kannanhoitoon ja sen ekologiasta Suomen luonnossa.
Tutkimuksissa ovat apuna olleet tehopyyntiryhmät ja paikalliset metsästäjät, jotka ovat suorittaneet maastotöitä. Tästä iso kiitos heille!
Kotoperäinen tarkoittaa endeemistä lajia
Metsästäjä-lehdessä on muutamaan otteeseen käytetty epätarkkaa ilmausta. Asian toi tietoomme maatalous- ja metsätieteiden tohtori Panu Kunttu.
– Vieraslajien esiintymistä ja torjuntaa koskevissa yhteyksissä on viime vuosina yleistynyt adjektiivin kotoperäinen virheellinen käyttö. Tätä on käytetty toistuvasti riista-alan teksteissä, kun on kerrottu esimerkiksi minkin ja supikoiran pyynnin vaikutuksesta Suomen luonnon monimuotoisuuteen. Kotoperäisen sijaan Suomessa ilman ihmisvaikutusta esiintyviä lajeja voidaan kutsua joko alkuperäisiksi tai luontaisesti täällä esiintyviksi lajeiksi.
Kotoperäinen eli endeeminen tarkoittaa sen sijaan lajia, jota tavataan maailmassa ainoastaan suppealla maantieteellisellä alueella, missä se on evoluution myötä kehittynyt. Kotoperäisyys on tyypillistä alueille, jotka ovat pitkään olleet maantieteellisesti eristyneinä. Suomessa elää vain muutamia kotoperäisiä lajeja tai alalajeja, kuten saimaannorppa ja halavasepikkä sekä eräitä Itämerellä tavattavia kasvilajeja.
Termin käyttö virheellisessä asiayhteydessä on varmasti tapahtunut epähuomiossa. Vakiintuneen termin käyttö vastoin sen alkuperäistä merkitystä aiheuttaa sekaannusta ja väärinymmärrystä, joten asiassa on syytä olla tarkkana.
