Supikoira Lapissa: Sattumasaaliista organisoituun leviämisen estämiseen

Vuoden 1959 huhtikuussa julkaistussa Lapin Kairoilta ja Kalavesiltä -julkaisussa on artikkeli ”Ussurian asukki Lapin kairoilla”. Aimo Komonen kirjoittaa artikkelissa tunnettujen Lapin supikoirahavaintojen tarinoita, lajin historiasta ja biologiasta. Lukijoilta on kaivattu myös tietoja Lapissa havaituista supikoirista.

Artikkelin mukaan ensimmäinen Lapin supikoirahavainto oli tiedossa vuodelta 1949. Enontekiöltä oli saatu saaliiksi outo eläin, joka myöhemmin määritettiin supikoiraksi. Seuraavat supikoirat saatiin saaliiksi 1950 ja 1952 Sodankylästä. Kummankin eläimen lajitunnistus tehtiin Rovaniemellä nahan perusteella. Edellä mainittujen yksilöiden lisäksi on 50-luvulta tietoja yksilöistä Kolarista, Sallasta, Posiolta ja Kemijärveltä. Artikkelin mukaan Pohjois-Ruotsiin supikoira olisi ehtinyt vaeltaa näitäkin yksilöitä aiemmin vuosina 1945–1946 ja Kainuusta ensimmäiset kolme supikoiraa oli saatu saaliiksi jo vuosina 1935–1939.

Lienee todennäköistä, etteivät kaikki saaliiksi päätyneet supikoirat ole tulleet lehtiartikkelin pyynnöistä huolimatta kirjoihin ja kansiin, olihan supikoira lehden julkaisun aikaan rauhoitettu.

Yksittäisiä pitkänmatkanjuoksijoita

Neuvostoliiton supikoiran istutusalueiden ja -ajankohtien perusteella ensimmäisten pohjoiseen saapuneiden supikoirien vaellukset olivat pitkiä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana supikoirien liikkumista on kyetty seuraamaan pohjoisen Suomen olosuhteissa GPS-pantojen avulla. Seurannan perusteella harvan kannan alueella osa supikoirista vaeltaa hyvin pitkiä matkoja.

Pohjoisessa myös elinalueet ovat keskimäärin laajempia kuin etelämpänä. Tähän vaikuttanee elinolosuhteet ja saatavilla olevan ravinnon määrä, mutta myös parin löytämisen todennäköisyys.

Jokivarsia pohjoiseen – ja Ruotsiin

Jo 1970-luvun puolivälissä supikoira oli asuttanut Etelä- ja Keski-Suomen, mutta varsin pitkään supikoirakanta pysyi pohjoisessa harvana ja saaliit olivat yksittäisiä. Merkkejä kannan runsastumisesta ja pentueiden määrän kasvusta alkoi ilmetä Perämeren pohjukassa 2000-luvun taitteessa. Myös Ruotsin puolelta tehtiin havaintoja pentueista. Leviäminen jatkui Suomessa länsirajaa pitkin pohjoiseen sekä Kemijoen ja Ounasjoen varsia pitkin.

Länsinaapuri havahtui ensimmäisestä supikoirapentueesta ja ruotsalaiset perehtyivät Etelä-Suomen supikoiratilanteeseen ja lajin aiheuttamiin haasteisiin. Johtopäätös oli, että lajin leviäminen Ruotsiin ja erityisesti Etelä-Ruotsin reheviin maisemiin on estettävä. Samaan aikaan supikoira oli leviämässä Tanskaan ja Norjassa oli yksittäisiä havaintoja.

Ruotsalaiset halusivat käytännön tuloksia diskuteeraamisen sijaan, ja käynnistivät yhteispohjoismaisen toiminnan supikoiran leviämisen estämiseksi. Toiminta sai EU:n LIFE-rahoituksen ja MIRDINEC LIFE+ -hanke käynnistyi 2010.

Supikoiran pyyntitapoja kehitettiin ja tehopyynti käynnistyi Tornionjoen molemmin puolin. Norja seurasi tilannetta ja rahoitti toimintaa avokätisesti.

Hyviä tuloksia

Toimintaa on jatkettu LIFE-hankkeen jälkeen. Kanta on pyritty pitämään mahdollisimman harvana. Saatavilla olevien tietojen perusteella supikoirasaalismäärissä on nähtävillä selvä lasku 2010-luvun alkuvuosista. Tällä hetkellä pääosa Kainuun pohjois- ja itäosissa, Koillismaalla ja Lapissa tavatuista supikoirista on yksittäisiä yksilöitä. Pyynnin ohella kannan voimistumista hillinnee alueen olosuhteet ja osalla alueesta mahdollisesti myös suurpedot.

Ilman tehostettua pyyntiä supikoira olisi todennäköisesti päässyt leviämään Ruotsiin pohjoista reittiä. Pohjoismainen supikoirahanke todisti vääräksi yleisen uskomuksen siitä, ettei supikoirakantaa voi rajoittaa. Supikoirien määrään on mahdollista vaikuttaa. Se vaatii koordinaatiota, sitoutumista, aikaa ja rahaa.

Millaisia muistikuvia sinulla on supikoirista 1900-luvulta? Kerro kommenteissa!