Keväällä pesän jättävän pennun yleisin kuolinsyy on päätyä karhu-uroksen tappamaksi. Pentujen kuolleisuus niiden ensimmäisestä keväästä seuraavaan vaihtelee alueittain. Korkean kannantiheyden alueella Keski-Ruotsissa pennuista häviää noin 30 prosenttia, kun taas Pohjois-Ruotsissa osuus on vain 10 prosenttia.

Jos pennut kuolevat, naaras tulee vielä saman kauden aikana uroksen tavoittelemaan kiimaan. Suojatakseen talvella syntyviä pentujaan tiine naaras on kaivanut pesän usein maastoon, jolla se on liikkunut uroksen kanssa pariutumisaikana. Samalla seudulla elelee myös naaraan kanssa paritellut uros. Koska aikuiset urokset sietävät toisiaan huonosti kiima-aikana, liikkuu pesän lähellä vähemmän vieraita uroksia. Päätelmä pohjautuu suurelta osin Itä-Suomesta kerättyihin tutkimusaineistoihin, jossa takavuosina oli seurantapannalla varustettuja karhuja.

Naaraskarhun onnistumista pentujen suojaamisessa parantaa myös parittelu useamman uroksen kanssa. Jos uroksia on ollut kumppanina vuotta aiemmin useampi, lähistöllä liikkuvista uroksista suurempi osa on sellaisia, jotka ovat paritelleet naaraan kanssa. Suoja voi toteutua niin, että urokset muistavat edellisvuoden kumppaninsa ja jättävät sen pennut rauhaan.

Hiljattain julkaistussa tutkimuksessa, joka perustuu osin itäsuomalaisiin aineistoihin, on havaittu, että pennuttomien naaraiden liikkuma-alue laajenee kiima-aikana. Tämä viittaa siihen, että ne etsivät aktiivisesti uroksia. Urokset kuitenkin liikkuvat merkittävästi laajemmalla alueella kuin naaraat.

Turvaa ihmisestä

Naaraan keinovalikoimaan kuuluu myös strategia hakea pennuilleen turvaa ihmisen läheisyydestä. Aikuiset urokset välttelevät yleensä asuttuja alueita, mutta jotkut naaraat uskaltavat tuoda pentunsa alkukesällä kylien pintaan. Tämä käyttäytyminen näyttää toimivan: ruotsalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että ihmiskilpi parantaa pentujen selviytymistä.

Saalistajana karhu on aktiivisimmillaan keväällä

Talvella karhun painosta voi lähteä kymmeniä prosentteja. Kun karhu on kömpinyt pesästään, suolistoon aineenvaihduntayhdisteistä kertynyt pihkatappi poistuu ja eläimen ruoansulatus aktivoituu. Karhu alkaa etsiä ravintoa, joka saisi sen kuntoutumaan mahdollisimman nopeasti puoli vuotta kestäneen paaston jälkeen. Tämä on erityisen tärkeää pentujen seuraamille naaraille ja aikuisille uroksille. Pentueelliset naaraat imettävät ja urokset alkavat mitellä voimiaan kiima-ajan koittaessa.

Kevät on hirvien ja porojen vasomisaikaa. Heti herättyään, lumihankien peittäessä maan, aikuinen karhu voi kaataa täysikasvuisen hirven. Ruotsissa tehdyissä tutkimuksissa karhun on todettu tappavan vuodessa keskimäärin 5–7 hirveä, joista 90 prosenttia on vasoja.

Karhu tappaa poronvasoja Pohjois-Ruotsissa keskimäärin kymmenkunta vasontakauden aikana.

Jo keväällä karhu täydentää dieettiään hyönteisravinnolla etsimällä kannokoista kuoren alta löytyviä toukkia ja penkomalla muurahaispesiä. Kasviravintoon kuuluvat ensi vaiheessa juuret ja talvehtineet puolukat, mutta valikoima täydentyy myöhemmin alkukesän mehevillä, vihreillä antimilla. Karhu voi laiduntaa voikukkakedolla ja syö mielellään esimerkiksi vastapuhjenneita haavanlehtiä.

Karhu hyötyy mustikasta, mustikka karhusta

Alkukesän kiima-ajan jälkeen karhu keskittyy kasvattamaan energiavarastoaan talvea varten. Tärkeimmäksi ravinnonlähteeksi nousevat kesän aikana kypsyvät metsämarjat. Marjojen merkitystä karhun ravinnossa kertoo se, että jopa haaskoille hakeutuvien yksilöiden ruokavaliossa metsämarjat ovat marjasatokausina ykkössijalla.

Karhu käy hillassa ja napsii suuhunsa metsävadelmia ja juolukoita, mutta tärkeimmät marjat ovat mustikka ja variksenmarja. Aikuinen karhu voi syödä kymmeniä kiloja marjoja vuorokaudessa.

Hyvä mustikkasato takaa karhulle runsaan rasvavaraston talven varalle. Kun mustikkasato on huono, karhuja ilmaantuu tavallista useammin loppukesällä etsimään syötävää puutarhoista.

Myös mustikka hyötyy karhusta, sillä sen siemenet itävät karhun ulosteessa kaksi viikkoa aiemmin kuin muut mustikansiemenet. Karhun uloste on mustikalle oiva lannoite myös taimen kasvaessa. Karhun merkityksen mustikalle voisi ajatella olevan marginaalinen, koska karhu on harvalukuinen metsän asukas. Karhun ja mustikan vuorovaikutus on kuitenkin ehtinyt kestää yhtäjaksoisesti koko viimeisen jääkauden jälkeisen ajan, noin 10 000 vuotta.

Karhut taittavat taivalta aamulla ja illalla

Karhun aktiivisuus on yhteydessä vuorokaudenaikaan. Se liikkuu vilkkaimmin yhtäältä varhain aamulla ja toisaalta myöhään illalla. Keväällä tämä kahden aktiivisuushuipun malli ei ole Suomen tutkimusaineistojen valossa yhtä selvä kuin muina vuodenaikoina – keväällä matkaa taitetaan myös päivällä.

Päivä tai keskiyö eivät kuitenkaan välttämättä tarkoita lepoaikaa karhulle, sillä sen on hyödynnettävä lähes kaikki mahdollinen aika ravinnon hankintaan. Karhu voi marjastaa myös keskipäivällä, erityisesti viileällä säällä.

Karhu havaitsee marjoja poimivat ihmiset yleensä riittävän etäältä ehtiäkseen piiloutua ja välttääkseen havaituksi tulemisen. Myös pentueellinen naaras pyrkii välttämään ihmiskontaktia ja johdattaa poikasensa pois paikalta, jos se kuulee tai haistaa ihmisen lähestyvän.

Jos haluaa välttää kohtaamisen karhun kanssa, ei metsässä kannata liikkua hiljaa ja huomaamattomasti alatuulen puolella – silloin karhu ei ehdi havaita ihmistä ajoissa. Yllätetyksi joutunut naaras pentuineen voi olla vaarallinen, vaikka se useimmiten tyytyykin tekemään valehyökkäyksiä kohti ihmistä.

Lämpimänä kesäpäivänä karhu lepää tavallisesti maastossa, joka ei houkuttele ihmisiä. Ojitettu, pensoittunut ja korkeaa kastikkaheinää puskeva entinen korpi tarjoaa näkösuojaa ja rauhaa ihmisiltä.

Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei karhu tavallisesti lepää toista kertaa samassa paikassa. Joskus se voi kuitenkin kuopia turvekerroksen saadakseen maata viileän savimaan päällä. Tällaisen makuusijan luulisi olevan käytössä useammankin kerran.

Pesään lokakuussa

Karhu liikkuu elinpiirillä, jonka pinta-ala on Suomessa uroksilla yleensä 3 000–4 000 km², pentueellisilla naarailla Itä-Suomessa noin 200 km² ja Keski-Suomessa noin 500 km². Vain Keski-Suomessa todettiin naapureina elävien naaraiden olevan sukua keskenään, mikä osin selittää sen, että niiden elinpiirit olivat paljolti päällekkäin.

Ennen asettumistaan talvilevolle karhu saattaa kasvattaa rasvavarastojaan kaatamalla hirven tai poron. Itä- ja Keski-Suomessa naaraskarhut asettuivat talvipesään keskimäärin lokakuun 12. päivä. Jos ensilumi sataa varhain, käyvät karhut levolle keskimääräistä aiemmin.

Talvipesä usein muurahaispesässä

Naaraskarhun pesän tulee antaa suoja kylmää vastaan. Tavallisesti kyseessä on luola, jonka emo on kaivanut pehmeään rinnemaahan, ojanpenkkaan tai vanhaan muurahaispesään. Jos sijainti on oivallinen, saattaa naaras kuopia luolan jopa kiviseen moreenimaahan.

Tavallisimmin karhu viettää talvensa vanhassa muurahaispesässä. Ruotsin laajasta yksilöpohjaisesta tutkimusaineistosta on havaittu, että muurahaispesissä syntyneet pentueet ovat suurempia kuin muunlaisissa pesissä syntyneet. Muurahaispesä tarjoaa hyvän eristyksen, suojaa lumelta eikä sen pohja kastu ensimmäisenä märällä kelillä.

Keski-Ruotsissa aikuisten urosten on havaittu rakentavan melko usein maljamaisen pesän, josta puuttuu katto. Siellä jopa noin kolmannes aikuisten urosten pesistä on tätä mallia, mutta naarailla 2–3 prosenttia ja nuorilla uroksilla noin 10 prosenttia.

Aikuiset urokset menevät syrjään talvilevolle

Aikuisten urosten on havaittu asettuvan unille kauemmaksi ihmistoiminnoista. Keski-Ruotsissa aikuisten urosten talvipesät sijaitsivat keskimäärin noin 2,7 km päässä lähimmästä auratusta tiestä. Naaraiden ja nuorten urosten pesiin oli tieltä 1,2–1,5 km.

Itä-Suomessa valtaosa aikuisista uroksista siirtyy talvehtimaan Venäjän puolelle, missä häiriöriski on pienempi kuin Suomen puolella. Aikuisten urosten voimakkaampaa taipumusta vältellä ihmistä saattaa selittää se, että metsästys kohdistuu nuoriin, 1–4 vuotiaisiin uroksiin ja poistaa kannasta tehokkaammin rohkeita nuoria uroksia kuin naaraita.

Pennut syntyvät tammikuun loppupuolella

Talvella syntyneet kissankokoiset pennut lähtevät pesästä niin myöhään, että niiden 3,5–4,5 cm leveitä jälkiä nähdään lumella vain harvoin. Suurempia jälkiä tulee vastaan jo maaliskuun lumilla.

Karhun pesässä viettämän ajan pituus onkin yhteydessä sen sukupuoleen ja lisääntymisstatukseen. Keski-Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa sen on havaittu olevan uroksilla keskimäärin 160 vuorokautta, mutta naarailla olennaisesti enemmän. Pentujen tai yksivuotiaiden jälkeläistensä kanssa nukkuvat naaraat viettävät pesässä pari viikkoa enemmän, mutta synnyttävät naaraat keskimäärin 195 vuorokautta.

Toinen talviuneen pituuteen vaikuttava asia on leveyspiiri. Pohjoisessa, Norrbottenin tunturialueella kaikki karhut ovat pesässä yli 200 vuorokautta, synnyttävät naaraat peräti noin 225 vuorokautta.