Ristiriitaisuuksia

Isoisäni Väinö sonnustautui myöhäiseen ikään saakka joka syksy hirvimetsälle. Porukka kokoontui innokkaasti touhuten mummolan pihalle punaisissa lippalakeissaan, taskumattikin saattoi tehdä nopean kierroksen ennen kuljetuksen lähtöä. Isoisä murisi varusteita keräillessään, että toivottavasti ei sentään tarvitse pyssyä laukaista. Sain käsityksen, että hänelle hirvijahti edusti pikemminkin perinnerituaalia kuin eläinproteiinin hankintaprojektia.

Mitä sitä kiertelemään: suhteeni metsästykseen on ristiriitainen. Aiheeseen liittyy niin monta filosofista ja käytännöllistä ongelmaa, etten ole kyennyt muodostamaan eheää näkemystä. Vuosikymmenet ovat epäilemättä jauhaneet eettisisten periaatteitteni terävimmät särmät niin pyöreiksi, että jäljellä on enää pragmaattisia linjauksia. Syön lihaa mahdollisimman vähän enkä valmista liharuokia kotona. Riista on kestävämpi vaihtoehto kuin teollisesti tuotettu ja tehokasvatettu liha. Riistaa saadaan ihmisravinnoksi metsästämällä, joten metsästys on tästä näkökulmasta jos ei eettisesti niin ainakin loogisesti puolustettavissa.

Tästä aukeaa tietysti uusia ristiriitaisuuksia. Olen vanhurskaasti delegoinut riistan metsästämisen niille, jotka metsästystä harrastavat. Itsehän en missään nimessä tappaisi muita nisäkkäitä paitsi loukkaantuneen eläimen kärsimysten lopettamiseksi. Raja kulkee nisäkkäissä siksi, että olen kyllä joskus kalastanut. Sekin voisi tänä päivänä tehdä tiukkaa, kun kalastuksen on osoitettu tuottavan kaloille kärsimystä. Syön kyllä kalaa, kunhan joku muu on sen pyydystänyt jossain välittömän kokemuspiirini ulkopuolella.

Suurpetojen metsästystä en sen sijaan ymmärrä lainkaan. Kaikkein vähiten ymmärrän norsujen, leijonien tai tiikereiden tappamista silkan huvin vuoksi. Jo sen ajatteleminen lamauttaa uskon Homo sapiensiin viisauteen.

Kotimaisessakin riistan metsästyksessä on yksi selkeä ja hyvin käytännöllinen ongelma, joka pitäisi välittömästi korjata. Se on vesilintujen metsästys puutteellisessa valaistuksessa eli aamu- ja iltahämärässä. Jonkin verran lintuja harrastaneena tiedän, että syyspukuisten vesilintujen luotettava tunnistaminen lennossa on aivan riittävän vaikeata päivänvalossakin. Hämärän aikaan se on vielä vaikeampaa ja käytännössä enemmän tai vähemmän mahdotonta.

Birdlife Suomi julkaisi muutama vuosi sitten yhteistyössä Metsästäjäliiton kanssa taantuvien vesilintujen tunnistusoppaan. Mukana olivat rajusti taantuneet lajit haapana, jouhisorsa, lapasorsa, heinätavi, punasotka, tukkasotka, nokikana ja harmaasorsa. Valistus ei ilmeisesti johtanut riittäviin tuloksiin, kun Birdlife teki joulukuussa 2021 maa- ja metsätalousministeriölle aloitteen vesilintujen hämärämetsästyksen kieltämisestä.

On vaikea nähdä, että tällaisella kiellolla olisi mitään haittapuolia. Metsästyksen rajaaminen valoisaan aikaan vähentäisi tunnistusvirheitä ja hidastaisi taantuvien lajien uhanalaistumista. Aloitetta kannattaisi myös metsästäjien päättäväisesti kannattaa.