Monirotuinen moniosaaja
Erkillä oli nuori ja hyvin toimiva hirvikoira, kaunis jämtti. Sen haukkuun oli parina vuonna ammuttu jo tusinan verran hirviä, ja viidenkymmenen haamuraja häämötti muutaman vuoden päässä.
Mutta elokuussa koira sairastui, eikä eläinlääkärikään voinut sitä pelastaa.
Hyvän jahtikaverin menettäminen oli kova isku, varsinkin kun sille ei kauden jahtiin enää mistään olisi löytynyt seuraajaa.
Erkki sai idean. Hänellä oli myös sekarotuinen pystykorva Konsta, joka kotiväen ja vieraiden lisäksi haukkui linnut ja oravat, joskus isompiakin otuksia. Olisikohan Konstasta hirvimetsälle? Kovasti se ainakin oli metsästyshaluinen ja hyvä-ääninen.
Niinpä jahtikauden alkaessa Erkki pakkasi autoonsa pyssyn ja eväiden lisäksi innosta tärisevän pystykorvan. Vähän sitä majalla aluksi ihmeteltiin, mutta toivoteltiin kuitenkin jahtionnea.
Erkki ajeli monilta jahtisyksyiltä tuttua metsäautotietä tarkasti tuoreita jälkiä tarkkaillen. Ja sieltähän ne kääntöpaikan tuntumasta löytyivätkin. Jäljet oli jättänyt yksinäinen, aikuinen hirvi.
Kivääri pois suojuksesta, patruunat makasiiniin ja koira jälkien luokse. Konsta sai hetken nuuhkutella jälkijonoa, sitten se loi isäntäänsä katseen kuin sanoakseen ”tehtävä ymmärretty”.
Ilman erillistä käskyä Konsta lähti seuraamaan jälkeä.
Ja kas kummaa, ei mennyt minuuttiakaan, kun metsästä kajahti railakas haukku.
Seuraavaksi tuli aivan hiljaista. Hetken päästä alkoi kuulua vikinää, kun Konsta häntä koipien välissä säntäsi isäntänsä turviin. Perässä jolkotteli tappisarvinen hirvisonni!
Ei siinä Erkin kuvauksen mukaan ollut mitään vaikeuksia kaadossa, helppo laukaus, kun ei tarvinnut ottaa edes ennakkoa.
Hirvi oli kaatunut levikkeelle, joten vetomatka oli minimaalinen, sen sai peräkärryyn niiltä sijoiltansa.
Majalla saalista nyljettäessä kiittelimme parivaljakkoa upeasta suorituksesta, ja totesimme, että meidän porukalla on jotain sellaista, mitä yhdelläkään muulla hirviseurueella ei ole. Nimittäin noutava hirvikoira.
