Metsästystä kaupungissa

Metsästys ei tapahdu aina harvaan asutuilla alueilla. Itseasiassa moni riistalaji viihtyy paremmin lähempänä maatalousalueita, ja onpa kotoinen hirvikantamme aikanaan lähtenyt kasvuun ihmisen kädenjälkien myötä – laajempien hakkuiden synnyttämien taimikoiden seurauksena.

Metsästys asuttujen alueiden laitamilla, ja joskus jopa niiden sisällä olevilla viheralueilla, poikkeaa monessa seikassa metsästyksestä kauempana asutuksesta. Huolimatta erityishaasteistaan, pääsee metsästyksestä nauttimaan paikoitellen hyvinkin täysimääräisesti. Parhaimmillaan kaupunkilainen voi siirtyä lähimmälle metsästysalueelle polkupyörällä.

Urbaanin metsästyksen erityispiirteet

Metsästettäessä on aina, aseesta riippumatta, huomioitava turvalliset ampumasektorit ja takavaara-alue. Tiheämmin asutulla alueella näiden piirtämät rajat ovat entistä tiukempia ja niistä poikkeaminen johtaa usein takuuvarmaan vaaratilanteeseen.

Asutulla alueella liikkuu myös suuremmalla todennäköisyydellä muita kulkijoita, joten metsästysseuran ja jokaisen yksittäisen metsästäjän on osattava huomioida maa-alueen muut käyttäjät. Ja osattava mukautua realiteetteihin, vaikka metsästys edustaisikin samanarvoista maankäyttöä.

Käytännössä muiden toimijoiden huomiointi sujuu parhaiten esimerkiksi sopivia metsästysaikoja suunnittelemalla ja yleisellä harkinnalla. Vaikka riistalaukaus olisikin suunnattu oikein sektorin sisälle ja sektori varmistettu turvalliseksi, ulkoilija voi hätkähtää laukauksen ääntä. Pelisilmän käyttö ja tarvittaessa ystävällinen ja fiksu esiintyminen johtavat kaikkien osalta sujuvaan ja miellyttävään lopputuloksen. Moni ei-metsästävä ulkoilija arvostaa metsästäjien panosta ja tunnustaa puhtaan lähiruoan merkityksen.

Metsästystavat

Urbaanien metsästyskelpoisten alueiden keskimääräinen kokoluokka on usein selkeästi tavanomaisen metsästysseuran alueita pienempi. Alueet ovat mahdollisesti vilkkaasti liikennöityjen teiden halkomia ja riistaeläimet saattavat majailla pienillä viheralueilla asutuksen keskellä. Vahtimismetsästys on usein turvallisuusseikkojen kannalta helpommin organisoitavaa ja hallittavaa, joskin osa alueista voi olla perusteltua metsästää ajoittain ajojahtina.

Metsästystä suunnitellessa on käytettävä erityistä harkintaa, sijoitettava houkutteluruokinnat vilkkaasti liikennöidyt tiet huomioiden, pohdittava soveliaat paikat koiran irtipäästämiseen, suunniteltava ajosuunnat ja aseteltava passipaikat hyvin täsmällisesti. Koiran siirtyminen pois metsästysalueelta tarkoittaa valitettavan usein myös kasvavaa liikennevahinkoriskiä.

Millä aseilla?

Metsästys urbaaneilla alueilla onnistuu aluekohtaisesti kaikilla metsästysasetyypeillä takavaara-alueet, ampumasektorit ja mahdolliset äänihaitat huomioiden. Luonnollisesti metsästyslain vaatiman vähintään 150 metrin välimatkan asuttuihin rakennuksiin täytyy toteutua.

Mikäli laukausääni ei ole ongelma, haulikko on helppokäyttöisyytensä ja haulien lyhyen takavaara-alueen vuoksi erinomainen valinta. Tiheämmin kuljetuilla alueilla säikähdysten välttämiseksi vaimennetut aseet tai metsästysjousi ovat kuitenkin usein parempia. Metsästysjousen takavaara-alue on mitätön verrattuna kivääriin, eikä sen käyttäminen aiheuta havaittavaa meteliä tai häiriötä lähelläkään sijaitsevalle asujaimistolle.

Kivääriä käytettäessä kaliiperi- ja luotivalintaan vaikuttavat usein niiden toiminta riistaeläimessä. Metsästettävän riistaeläimen liha on arvokasta, mutta paikoitellen on suotavaa, että läpäisy on hallittua ja riistaeläimen pakomatkan pituus ennalta arvattava.

Miksi urbaaneilla alueilla metsästetään?

Metsästystä toteutetaan monen suuremman kaupunkimme laitamilla ja jopa sisällä paikallisten metsästysseurojen toimesta ympäri Suomea. Yhtenä tunnetuimmista esimerkeistä lienee Helsingin citykani-populaation rajoittaminen 2000-luvun alussa jousimetsästyksen keinoin. Mutta yhtä lailla kaupungeissa, siirtola- ja taimikkopuutarhoilla, keskuspuistoissa ja rivitalolähiöissä viihtyvät metsäkauriit, rusakot ja pienpedot.

Niiden metsästäminen, kulkureitteihin ja ruokailualueisiin vaikuttaminen ja seuranta ovat paikoitellen hyvin tärkeää toimintaa. Populaatioiden sijoittuminen vilkkaasti liikennöidyille alueille kun tarkoittaa kasvavia liikennevahinkojen riskejä.

Kytistelyä Espoossa

Espoossa sijaitsevassa metsästysseurassamme omatoiminen metsästys tapahtuu pääsääntöisesti vahtimismetsästyksenä, jota varten seura ylläpitää noin tusinaa erilaista passipaikkaa – osa avotorneissa, osa puuta vasten nojaavina tikaspasseina ja osa maan tasalla syrjäisemmän pellon laidassa. Tässä eräs omakohtainen kokemus:

Passipaikkojen varaustilanne katsotaan kalenteristamme, joten valitsen sieltä mieleiseni vapaan paikan. Ennen passiin siirtymistä ilmoitan itsestäni poliisin tilannekeskukseen siltä varalta, että joku ulkoilijoista säikähtää metsästysasuun pukeutunutta metsästysjousta kantavaa hahmoa. Tilannekeskuksessa on ajantasainen tieto alueella metsästävistä, jolloin mahdolliset ilmoitukset osataan käsitellä ja tarkistaa asianmukaisesti.

Siirryn alueelle, tervehdin autolta poistuessani paria vastaantulevaa koiranulkoiluttajaa, joista toisen kanssa vaihdan hyväntahtoisen sanasen metsäkauriiden määrästä alueella, ja siirryn rauhallisesti passiin. Illan hämärtyessä ulkoilijoiden määrä vähenee ja ympäristö hiljenee. Lähimpään tiehen on noin 300 metriä ja kehätien kumina siintää taustalla. Ei varsinaista erämaatunnelmaa, mutta jahdin jännitys hiipii siitä huolimatta esiin.

Värien muututtua jo sinertäviksi passipaikkaani saapuu hiljakseen nuori metsäkauris, laiduntaen kulkiessaan satunnaisesti. Se suuntaa kohti nuolukiveä välillä ympäristöstään kuuluvia, kaukaisempia ääniä kuunnellen ja tarkkaillen. Se on tottunut ympäröivään maailmaan ja sen ääniin, eikä niityn toisella reunalla iltalenkkiä kävelevä pariskunta säikäytä sitä pois. Kauris odottaa hetken varmistuakseen havainnoistaan ja siirtyy nuolukiven viereen. Kauriin asettuessa sopivasti, viritän jousen ja lähetän nuolen matkaan. 30 metrin pakolaukan jälkeen kauris tuupertuu niitylle. Raportoin tapahtumasta seurani jäsenille ja kaivan vetonarun repusta.

Päästessäni autolle on hämärää. Nostan kauriin takakontissa olevaan pulkkaan, vedän peitteen päälle ja suuntaan kohti lahtivajaa. Tämän passipaikan lähistöön en halua jättää kauriin sisälmyksiä, vaan käsittelen kauriin mieluummin “pyöreänä” kinnerpuuhun nostettavaksi ja otan sisukset vasta sen jälkeen siististi ulos, maksan ja sydämen talteen ja hyödyntämättömät osat asianmukaisesti hävitettäväksi. Supikoiria alueella piisaa, mutta niiden pyytämisessä pyritään käyttämään syötitystä, joka ei herätä ulkoilijoissa samanlaista inhoa kuin metsästetyn saaliseläimen hyödyntämättömät osat joskus ovat tehneet.

Metsästystapahtuma ei vedä vertoja erämaaseikkailulle eikä ympäristö pohjoisen koskemattomalle luonnolle, mutta toi yhtä kaikki laadukasta sisältöä pakastimeen ja ruokapöytään, ja antoi hetken myös omien ajatusten läpikäynnille ja päivän kiireistä palautumiselle.