Metsästyskaudella 2018–2019 valkohäntäpeuran jahtikautta pidennettiin helmikuun puoleenväliin asti. Tuolloin koirien käyttö ei helmikuussa ollut sallittua, mutta viime jahtikaudella sallittiin ajavan koiran käyttö. Se otettiin varsinkin eteläisen Suomen vähälumisten ja leutojen talvien keskellä avosylin vastaan.

Peurajahtikausi onkin nykyisellään varsin pitkä sisältäen kevättä lukuun ottamatta kaikki vuodenaikamme, syyskuun alun kesäisistä +20 asteen lämpötiloista aina helmikuun yli -20 asteen paukkupakkasiin.

Olosuhteet muokkaavat käyttäytymistä

Mitä pidemmälle talvi etenee, sitä suuremmaksi ravinnon rooli muuttuu. Kylminä talvikuukausina lämmön ylläpitäminen vaatii valtavan määrän energiaa ja energiavajeita syntyy väistämättä.

Valkohäntäpeura on taitava löytämään laadukkaimmat ravinnonlähteet silloin, kun se niitä tarvitsee. Kaatotilastoissa runsaan kannan alueella tuntuu toistuvan trendi, jossa saaliskertymäkäyrät lähtevät selvään nousuun vuodenvaihteen jälkeen. Kun vuosittain peuroista merkittävän suuri osa kaatuu kyttäysjahdin tuloksena ruokintapaikoilta, kertoo se talven tullen käyntimäärien ruokintapaikoilla kasvavan huomattavasti.

Ruokintapaikoilta löytyvät sokerijuurikkaat, porkkanat sekä vilja houkuttelevat valkohäntäpeuraa tankkaamaan energiavarantojaan päivittäin. Etenkin, kun lämpötila laskee reilusti pakkasen puolelle ja lunta on paljon. Ravinnonsaanti pelloilta vaikeutuu ja peura viisaana eläimenä hakee ruokansa sieltä, mistä sen helpoimmalla saa.

Valkohäntäpeura on toisaalta erittäin oppivainen, eikä pistemäinen metsästyspaine ruokinnalta pitkän päälle helpota metsästystä, pikemminkin päinvastoin. Peurat lykkäävät ruokailuaan vuorokauden pimeälle ajalle, sillä se luo peuroille turvallisuuden tuntua. Tästä syystä monesti kuuleekin peuranmetsästäjien tuskailevan etenkin loppukaudesta, kun peurat käyvät ruokinnalla vain aamuyön tunteina. Laadukas optiikka yhdistettynä lumen tuomaan valoon poistaa peuralta turvan pimeydestäkin ja näin saaliiksi saattaa päätyä varovainenkin yksilö, mikäli istumalihakset ja elämäntilanne antavat myöten istua kyttäyskopissa öisin.

Talven myötä elinalueet pienenevät

Valkohäntäpeurojen, ja etenkin naaraiden, elinalueiden hahmottaminen on usein haastavaa. Pukkien liikkeiden seuraaminen on helpompaa, sillä ne voi tunnistaa sarvista.

Ravinto ja sen sijainti ovat kriittisiä tekijöitä, kun valkohäntäpeura valitsee elinalueen. Alkukaudesta ravintoa on laajasti saatavilla ja elinalue laaja. Makuualueen ja ravinnonlähteen välisen matkan taittamiseen ei kulu paljoa energiaa.

Talvella elinalueet supistuvat liikkumiseen kuluvan energiamäärän moninkertaistuessa. Kovilla pakkasilla peurat käyvät usein ruokintapaikoilla keskellä päivää, sillä auringosta saatava lämpö vähentää kehon lämmitystarvetta ja ruokailu on energiatehokasta. Yöllä meno-paluu saattaa kuluttaa niin paljon energiaa, että peura toteaa sen kannattamattomaksi, eikä välttämättä lähde liikkeelle ollenkaan tai vasta kun on aivan pakko.

Jos laadukkaan ruokamaan läheisyydessä on suojaisa päivämakuupaikaksi sopiva alue, saattaa peuran elinalue supistua yllättävän pieneksi. Lumiaikaan peurat usein löytyvät makuulta kallioilta ja soilta, joista ne pystyvät hyödyntämään päivän aikana ravinnokseen esimerkiksi sammalta tai suokasvustoa ilman tarvetta edes poistua makuupaikalta.

Riistakameroista suuri apu

Nykyään lähes jokaisen ruokinta-automaatin vierestä löytyy riistakamera. Riistakamerat antavat tärkeää tietoa niin kannan koosta kuin rakenteestakin, mutta ruokintapaikan ylläpitäjälle hyödyt ovat hyvin konkreettisia ja riistakamerainvestointi helposti perusteltavissa.

Riistakamera auttaa metsästäjää hahmottamaan peurojen ruokailuaikataulua, joka tietysti vähentää tyhjiä tunteja kyttäyskopissa. Jos pimeys laskeutuu kello 17 ja peurat saapuvat ruokailemaan säännöllisesti vasta kello 20–21, on melko turhaa mennä istumaan koppiin jo iltapäivällä.

Riistakamerakuvat antavat myös tietoa peurojen tulosuunnasta lumettomaan aikaan. Näin koppiin voi mennä silloin, kun tuuli ei puhalla ruokintapaikalle tai peurojen oletettuun tulosuuntaan. Moni metsästäjä jättää tämän seikan surutta huomiotta perustellen, etteivät hajut leviä kopista. Totuus on, että mikäli kopissa riittää happi ja ilma vaihtuu, on ilman jostain mentävä kopista ulos — ja niin menevät hajutkin.

Osalla on kyttäyskopin poistoilmaputki nostettu ylös monen metrin korkeuteen siinä toivossa, etteivät hajut päätyisi näin peuran nenään. Kyttäys ruokintapaikoilta tapahtuu kuitenkin pääsääntönä iltaisin, jolloin viilentyvä ilma laskeutuu alas. Jos keli on lähes tyyni tai tuulenvire on heikko, ei tästäkään ratkaisusta ole hyötyä. Kohtalaisella tuulella hajut saattavat ehtiä kantautumaan riittävän kauas ennen laskeutumista.

Loppuvuosi on usein pukeille kohtalokas

Loka-marraskuun taitteessa alkanut kiima-aika kestää usein joulukuun puoleenväliin asti, joskus jopa pidempään, etenkin jos alueella on vähän pukkeja. Jos naaras jää astumatta marraskuun puolenvälin kiimahuipussa, tulee se uudelleen kiimaan 28 vuorokauden kuluttua.

Pukit etsivät aktiivisesti naarasta jo lokakuun loppupuolella ja se jatkuu joulukuun puolelle. Kyseessä on noin 1,5–2 kuukauden mittainen rypistys, johon mahtuu rutkasti kilometrejä, useita pukkien välisiä taistoja sekä mahdollisesti useampi parittelutapahtuma.

Ajanjakso on pukeille todella kova rääkki ja niiden elopaino voi pudota peräti viidenneksen. Syöminen on kiiman aikana pukeille täysin toissijainen asia, joten joulukuussa on rankan tankkaamisen aika.

Huomattava osa pukeista ammutaan Suomessa joulukuun aikana. Ei ole lainkaan sattumaa, että nimenomaan suurien pukkien kaatokuvia alkaa tällöin tipahtelemaan sosiaaliseen mediaan. Mahdollinen lumipeite ja öinen kuutamo antavat loppuvuodesta metsästäjälle oivan tilaisuuden ampua unelmiensa trofeepukin.

Vuodenvaihteen jälkeen täytyy kuitenkin olla tarkkana ammuttavan peuran tunnistuksessa. Ensimmäiset peurapukit pudottavat sarvensa jo vuodenvaihteessa, yleensä suurisarvisimmat pukit ensimmäisinä. Hämärässä tai pimeässä sarvettoman pukin erottaminen yksinäisestä naaraasta on monelle varsin haastava tehtävä. Tarkoituksena olisi säästää nuoria, kehittyviä peurapukkeja kannan oikeanlaisen sukupuolijakauman takaamiseksi, joten eläinten tunnistamiseen kannattaa perehtyä. Omat riistakamerakuvat voivat olla oivallinen oppimateriaali tunnistamisen harjoitteluun. Tutkaile kuvia ruokinnoilla käyvistä naaraista ja pukeista kiima-ajan jälkeen ja vertaile niiden kehoja toisiinsa, välittämättä sarvista. Mitä enemmän niihin perehtyy, sitä paremmin eroavaisuudet alkavat hahmottua.

Loppukaudesta saalista pelloltakin

Mitä pidemmälle kausi etenee ja mitä enemmän peuroja ruokintapaikoilta ammutaan, sitä enemmän oppivat peurat niitä välttämään varsinkin valoisaan aikaan. Mikäli lunta ei ole aivan älyttömästi eikä pakkanen ole hurjissa lukemissa, hakevat peurat varsinkin iltahämärissä ruokaa myös pelloilta. Usein käy niin, että peltokyttääjän mahdollisuudet paranevat metsästyspaineen ajaessa peurat pois ruokinnalta valoisaan aikaan.

Esimerkiksi viime metsästyskauden loppupuolella kuulin metsästysseurassani monesta suusta, etteivät peurat käy ruokinnalla ja jos käyvät, niin vasta aamuyöstä. Monet pellot olivat ilman metsästyspainetta, joten siellä peurat tunsivat olonsa taas turvalliseksi ja tulivat ruokailemaan hyvällä valolla.

Lumen alta ravinnon kaivaminen on työlästä. Peurat hakevat pelloiltakin ruokansa mieluiten sieltä, missä se on laadukkainta. Apilapitoiset heinämaat ovat usein hyvä paikkoja kyttäillä, jos ulkona kykenee kylmässä kelissä istumaan. Myös sänkipellon pohjalla kasvava apila aluskasvina on peuran mieleen. Jos pellon pinta on kuitenkin ollut kovin märkä ja päässyt jäätymään kunnolla ennen lumen tuloa, saattaa ravinnonhankinta muuttua peuran kannalta erittäin haastavaksi. Silloin ei pelloilla välttämättä näykään liikettä, kuten voisi olettaa.

Seuruejahtia kauden loppuun asti

Ajojahdista saadaan nyt nauttia helmikuun puoleen väliin asti, eikä sitä tarvitse suorittaa miesajolla, mikäli sääolosuhteet lyhytjalkaisille ajaville koirille ovat suotuisat. Peurojen siirryttyä aktiivisemmin käyttämään ruokintapaikkoja, kannattaa ajojahdissakin hyödyntää niitä koirien irtilaskupaikkoina. Hyviin metsästyskäytäntöihin kuuluu tietysti luvan pyytäminen ruokintapaikan omistajalta. Näin vältytään monelta turhalta riidalta, jotka hiertäisivät metsästysseuran ilmapiiriä.

Ajojahdissa ampumatilanteet ovat usein nopeita. Metsästyksenjohtajan vastuulle jää muistuttaa ja ohjeistaa jahtiin osallistuvia metsästäjiä kohde-eläimen tunnistamisesta, varsinkin kun pukit ovat jo pudottaneet sarvensa.

Kaiken kaikkiaan koiralla tapahtuva ajojahti loppukaudesta on rentouttava tapahtuma, joka rikkoo kiireisen arjen. Kuulas helmikuinen pakkasaamu, termospullo täynnä kuumaa kahvia, jäisistä puista kimpoileva ja lähestyvä kiivas koiran ajohaukku on valloittava kokemus.

Jahtipäivän päätteeksi jahtikavereiden kesken tapahtumien kertaaminen nuotion lämmittäessä antaa viikonlopulle arvoisensa lopun ja niillä voimavaroilla jaksaa taas odottaa seuraavaa viikonloppua arjen askareiden keskellä.