Metsästäjät Pohjois-Amerikan vesilintukantojen vartijoina
Metsästysrajoitukset sekä elinympäristöjen kunnostus ja suojelu loivat perustan vesilintujen kultakaudelle Pohjois-Amerikassa, jossa sorsien ja hanhien määrät ovat kasvaneet samalla kun lähes kaikki muut lintukannat taantuvat.
Taivas täynnä hanhia. Kosteikot täynnä heinäsorsia. Rannikkolahdet täynnä sukeltajasorsia. Tällaiset näyt ovat tavallisia Pohjois-Amerikassa, mutta ne olisivat voineet kadota vuosikymmeniä sitten ilman vesilinnuista huolestuneiden metsästäjien ja luonnonhoitajien yhteistyötä ja ponnistuksia.
Reilu vuosisata sitten vesilintukannat olivat vaikeuksissa useiden lajien taantuessa jyrkästi. Vesilintujen suojelun pioneerien avulla uusi vastuunkannon aika koitti 1900-luvun alussa. Se johti järkevästi säädeltyyn, tieteeseen pohjautuvaan vesilintujen hoitoon, joka on mahdollistanut Pohjois-Amerikan hanhien ja sorsien menestymisen ja runsastumisen nykymaailman haasteista huolimatta.
– Uskon vakaasti vesilinnustajien suojelumielisyyden olevan syy sille, ettei vesilintujen tilanne ole yhtä surullinen kuin monilla muilla pohjoisamerikkalaisilla lintulajeilla, sanoo tohtori Scott Petrie, Delta Waterfowlin johtaja tuoreessa Kyle Wintersteenin kirjoittamassa artikkelissa.
– Vuosisadan aikana vesilinnustajat ovat kerta toisensa jälkeen olleet vaikean valinnan edessä, ja he ovat jokaisella kerralla olleet vastuullisia.
Kun eurooppalaiset siirtolaiset vyöryivät Amerikkaan 1700- ja 1800-luvuilla, alkoi laajamittainen vesilintujen kaupallinen metsästys. Yleinen metsästystapa oli ampua suurikokoisilla ”ruuhipyssyillä”, jolla voitiin saada saaliiksi tusinoittain lintuja yhdellä laukauksella. Lisäksi vesilintuja houkuteltiin ruokinnalla ja elävillä lajitovereilla. Metsästystapa oli tehokas. Tuloksena oli tynnyreittäin tuoretta sorsanlihaa kasvavalle väestölle.
1800-luvun vaihtuessa 1900-luvuksi monet vesilintulajit taantuivat nopeasti kaupallisen metsästyksen ja elinympäristöjen häviämisen seurauksena. Riistanhoidon ja -suojelun edelläkävijät havahtuivat työskentelemään suunnan muuttamiseksi. Metsästäjät ymmärsivät, että heidän on otettava aktiivinen rooli vesilinnuista huolehtimisessa ja he muodostivat suojeluryhmiä, kuten Delta Waterfowl-järjestön. Se sai hallinnon kuuntelemaan heitä.
Lainsäädäntöä ja riistatietoa
Vuonna 1900 kiellettiin salametsästetyn riistan kuljettaminen osavaltion rajan yli ja vuonna 1913 liittovaltio sai valtuudet päättää muuttolinnuista. Se lopetti kevätmetsästyksen ja salli hallinnon asettaa metsästysrajoituksia. Vuoden 1916 muuttolintusopimus vakiinnutti Yhdysvaltojen ja Kanadan muodollisen yhteistyön riistaeläinten ja myös ei-riistalintujen suojelussa. Myöhemmin mukaan tuli myös Meksiko.
Migratory Bird Hunting Stamp Act vuodelta 1934 loi ohjelman, joka tunnetaan paremmin nimellä federal duck stamp. Se velvoitti metsästäjät hankkimaan erityisen ”sorsamerkin”, jonka tuloilla on hankittu miljoonia hehtaareita kriittisen tärkeitä vesilintujen elinympäristöjä. Vuonna 1937 riistanhoito sai toisen merkittävän tulovirran, kun metsästysaseiden ja -patruunoiden valmistukselle asetettiin vero.
Lisäksi lukemattomia kosteikoita ja pesintäympäristöjä on suojeltu muiden ohjelmien kautta. Samanaikaisesti vesilintujen metsästystä säädeltiin yhä tarkemmin ja monia vanhanaikaisia metsästystapoja kiellettiin.
Riistatietoa hyödynnetään
Vuodesta 1974 alkaen Yhdysvallat ja Kanada ovat tehneet laajoja vesilintulaskentoja selvittääkseen keväisten kosteikkojen olosuhteet ja lisääntyvän lintukannan koot mantereella. Laskentatiedon perusteella määritetään metsästysajat ja -rajoitukset.
Huimaavat tulokset
Vuonna 2022 Pohjois-Amerikan lisääntyvä sorsapopulaatio oli 34,2 miljoonaa. 1990-luvun puolivälistä saakka metsästäjät ovat saaneet nauttia pisimmistä lain sallimista metsästyskausista ja suurimmista saaliskiintiöistä.
Matka ei ole ollut helppo, eikä erityisesti toimenpiteiden alkuaikoina. Muutos on vaikea ja jotkut aina protestoivat rajoituksia perinteisiin pyyntitapoihin – kenties viimeisimpänä lyijyhaulikielto vesilinnustuksessa 1990-luvun alussa. Ilmapiiri on kuitenkin muuttunut ja vesilinnustajat katsovat tulevaisuuteen osallistuen lintukantojen suojeluun ja elinympäristöjen hoitoon.
Metsästysmahdollisuuksia tuleville polville
Sorsastus on kehittynyt metsästyksellisemmäksi: Siinä painottuvat järkevät, populaatiota liiaksi rasittamattomat pyyntimenetelmät, eikä ainoa tavoite ole maksimaalisen suuri saalis.
– Metsästäjät olivat alkuperäiset suojelijat. He aloittivat nykyään tuntemamme liikkeen 1900-luvun taitteessa, Petrie sanoo Delta Waterfowl:n artikkelissa.
– Siihen aikaan lintubongareita tai muita vapaa-ajan ulkoilijoita oli vain muutamia, jos lainkaan. Metsästäjät tunnistivat vesilintuihin ja muuhun riistaan kohdistuvat haasteet, ajoivat lakimuutokset ja käyttivät omaa rahaansa varmistaen näin muuttavien lintujen nykyisen kukoistuksen. Monet ei-metsästäjät eivät halua tätä tunnustaa, tai eivät yksikertaisesti tiedä siitä, mutta fiksuimmat tunnustavat.
Mikä parasta, he toivovat sen jatkuvan. Näin tulevatkin sukupolvet saavat nauttia Pohjois-Amerikan mahtavasta vesilinturesurssista, jonka metsästäjät auttoivat pelastamaan.
Vesilintumetsästäjät!
Pohjois-Amerikan esimerkki osoittaa metsästäjien voiman vesilintutaantuman korjaamisessa. Nyt Suomessa otetaan siinä seuraava askel.
Suomen riistakeskus on toteuttanut useita kansainvälisesti palkittuja hankkeita, metsästäjät ovat rakentaneet satoja kosteikkoja ja Helmi-vieraspetohanke suojelee 73 tärkeintä lintuvettä. Mutta metsästystä ei ole vielä suuremmin rajoitettu.
Nyt hämärämetsästystä rajoitetaan ja uskon jatkoa seuraavan kiintiöiden muodossa. Suuntaviivoja tulevaan saa maa- ja metsätalousministeriön Vastuullisen vesilintumetsästyksen strategiasta ja Helsingin yliopisto laatii vesilintujen ruokintametsästykseen liittyvää selvitystä.
Vaikka metsästys ei ole ongelmien juurisyy, on tilanteeseen reagoitava. Aikojen saatossa vesilinnut ovat menettäneet jopa 90 prosenttia luontaisista lisääntymisalueistaan, vieraspedot kurittavat poikastuottoa ja rehevöityminen kiihdyttää kurimusta. Ruokintametsästyksen suuret saalismäärät sopivat huonosti yhtälöön.
Riistahallinto toimii metsästyksen kestävyyden ehdoilla. Parasta metsästyksen edunvalvontaa on huolehtia riistakannoista – se on aina myös metsästäjän etu ja uskon metsästäjien enemmistön jo kaivanneen toimia vesilintukantojen elvyttämiseksi.
Vastuullisen vesilinnustuksen strategiassa esitetään rajuja keinoja, mutta entäpä jos niiden avulla saadaan kannat kasvamaan Pohjois-Amerikan tapaan? Silloin vesilinnustuksen tuottamaa hyvinvointia ja saalista riittää entistä useammalle, linnut jakautuvat tasaisemmin maisemaan ja lajit pysyvät metsästettävinä rauhoittamisen sijaan. Ajattelepa sitä.
Teksti ja kuva Jarkko Nurmi
