Suden paluu – kysymyksiä ja pohdintoja

Suden esiintymisalueen ulottuminen korkean elintason maihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on mahdollistanut tiiviin tutkimusotteen. Tieteelliseen tutkimukseen motivoivana yhtenä taustatekijänä ovat lajin herättämät ristiriidat. Suden runsastuminen Suomessa on herättänyt kysymyksiä suden elintavoista ja esimerkiksi mahdollisesta kesyyntymisestä.

Suden levinneisyysalue on 2000-luvulla merkittävästi laajentunut. Euroopassa suden paluu on tarkoittanut sen esiintymisalueen merkittävää laajentumista alueille, joissa ihmisiä toimintoineen on enemmän. Esimerkiksi Saksassa on nykyisin yli tuhat sutta melko tiiviisti asutulla maaseudulla.

Laaja tutkimustieto auttaa ennustamaan susien edesottamuksia niiden uusilla elinalueilla, mutta jättää yksityiskohdissa paljon tilaa vaihtoehdoille. Taustalla on suden biologiaan kuuluva sopeutumiskyky ja elintapojen joustavuus. Älykkään ja oppimiskykyisen eläimen käyttäytymisessä on yksilöllisiä eroja, jotka aiheuttavat sääntöihin poikkeuksia.

Millaisessa maastossa susi viihtyy?

Suomalaista sutta esittävät valokuvat ovat tavallisesti tallennettu itärajalla maisemassa, joka muodostaa kauniin kehyksen susien ympärille. Luonnontilainen suo tai metsä on kuitenkin suden suosiossa vain siksi, että sieltä löytyy ihmisen tarjoamaa ravintoa. Sudella itsellään on rajalliset kyvyt maisemien ihailuun, sillä koiran tapaan se näkee tarkasti vain noin 30 metrin päähän.

Susi liikkuu siellä, missä sillä on parhaat mahdollisuudet kohdata hirvieläimiä. Luonnonvaraisista hirvieläimistä vain metsäpeura suosii sen kaltaisia viehättäviä maastoja, joissa susia yleisimmin valokuvataan. Metsäpeura on vähälukuinen saaliseläin, minkä takia saalistavien susien liikkumista ohjaa muiden hirvieläinten maastonvalinta.

Minne susi tekee pesänsä?

Metsäiset takamaat ovat osa lähes kaikkia Suomen susireviireitä ja ne sijaitsevat yleensä reviirin keskiosissa. Täällä naaraat tavallisesti synnyttävät pentunsa. Maastokartta ei anna vihjeitä pesän tarkemmasta sijainnista, sillä pennut synnytetään yleensä helmakuusen tai juurakon alle. Susi ei hae luonnontilaista metsää pesimiseen, eikä pesää ympäröivä metsä eroa iältään tai puulajisuhteiltaan alueen keskimääräisestä metsästä. Suomessa eläville susille on ominaista, että synnytyspesä on käytössä vain kerran. Seuraavana vuonna naaras yleensä synnyttää eri paikkaan. Lieneekö sitten kyseessä vuosisatojen saatossa kehittynyt varotoimenpide, jolla susi edelleen varmuuden vuoksi harhauttaa ihmistä.

Ero pesimiseen liittyvässä käyttäytymisessä on selvä verrattuna vaikkapa Alaskan Denalin kansallispuiston susinaaraisiin, jotka synnyttävät samoissa luolissa vuosi vuoden jälkeen. Suomessa ja muuallakin metsävyöhykkeessä synnytyspesän sijainti on muutaman viikon mittainen alkutaival pentujen elinympäristössä. Kesän mittaan pentueella on useita leiriytymispaikkoja, joista löytyy suojaa ja juomavettä.

Minne sudet vaeltavat?

Olemme tottuneet ajatukseen, että Venäjältä ja Itä-Suomen laumoista jolkottaa nuoria susia Länsi-Suomeen, mikä takaa geneettisen monimuotoisuuden pysymisen korkeana kaikkialla Suomessa. Viime vuosina Kainuusta tai Pohjois-Karjalasta on kuitenkin vaeltanut vain vähän susia läntisen Suomen susikantaan. Länsi-Suomessa uusia reviirejä perustavat sudet ovat siis nyttemmin syntyneetkin Länsi-Suomessa. Vallitseva tilanne ei ole hyvä läntisen Suomen susikannan geneettisen monimuotoisuuden kannalta.

Etäisyydet eivät ole nuorelle sudelle ylikäymätön ongelma. Tästä ovat osoituksena 2000-luvulla 800–1100 kilometrin päästä Skandinavian susikannasta Suomen poronhoitoalueen itäosiin vaeltaneet yksilöt. Tavallisesti sudet löytävät omaksi reviirikseen sopivan alueen huomattavasti lähempää, keskimäärin noin sadan kilometrin päästä synnyinreviiriltään. Suomessa nuoret sudet lähtevät tavan mukaan vaeltamaan keväällä ollessaan vasta 11–12 kuukauden ikäisiä.

Ovatko sudet kesyyntyneet?

Usein toistuva kysymys liittyy muutokseen susien suhtautumisessa ihmiseen. Ovatko sudet muuttuneet tuttavallisemmiksi? Pihapiirissä havaittu susi ei sinänsä ole ilmiönä uusi, vaan se on kuvattu jo sata vuotta vanhassa lehtiartikkelissa. Suden liikkuminen asutuksen parissa on 2000-luvulla yleistynyt yhtä jalkaa sekä kannan kasvun että myös sen maantieteellisessä painottumisessa tapahtuneen muutoksen kanssa. Onko ilmiön yleistyminen vain seuraus susikannan runsastumisesta ja sen painopisteen hivuttautumisesta läntiseen Suomeen, missä ihmisasutusta on tiheämmin?

Vastausta pohdittaessa on hyvä tunnistaa syitä susien liikkumiseen asutuilla alueilla. Oman ryhmänsä muodostavat emojen seurasta hiljattain itsenäistyneet nuoret, jotka jolkottavat itselleen ennalta vierailla alueilla ja saattavat harhautua yöaikaan liikkuessaan jopa kaupunkiympäristöön. Tällaisten tapausten yleistyminen lienee etupäässä kytköksissä paitsi susikannan kasvuun myös susikannan syntymiseen Etelä-Suomeen, jossa kaupunkeja on enemmän.

Omalla reviirillään vakiintuneesti elävien parien ja perhelaumojen liikkumiseen pihapiireissä vaikuttavat keskeisesti vuorokaudenaika ja ihmisasutuksen tiheys susien reviirillä. Mahdolliset vierailut pihapiireissä tapahtuvat tavallisesti vasta hämärän tultua. Päivällä sudet lepäilevät kaukana asutuksesta. Paikannukset lähellä asuinrakennuksia ovat yleisimpiä reviireillä, joilla asuinrakennusten määrä pinta-alaa kohden on keskimääräistä korkeampi. Joitakin vuosia sitten julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että hiljattain reviirin perustaneet nuoret sudet liikuskelivat ensi alkuun piha-alueilla useammin kuin muutamia kuukausia myöhemmin.

Edellä kuvattu ei pyyhi pois sitä, etteikö susien suhtautuminen ihmiseen olisi voinut muuttua etenkin reviireillä, missä asutusta ja ihmisen erilaisia aktiviteetteja on enemmän. Susia saattavat vetää pihaan kotieläinten pitoon liittyvät hajut tai pihaa vartioiva koira. Pihavierailujen määrä on kuitenkin vain yksi tapa arvioida mahdollista muutosta suden suhtautumisessa ihmiseen.

Miksi koiravahinkoja on vähän Lounais-Suomessa?

Lounaisessa Suomessa elää noin kolmannes Suomen 300 sudesta, mutta koiriin kohdistuvia hyökkäyksiä tulee tällä alueella ilmi erittäin harvoin. Voisiko syynä olla ero saaliseläinten runsaudessa? Yksi selitys se luultavasti on. Lounais-Suomen tiheä kanta pieniä hirvieläimiä, ennen muuta valkohäntäpeuroja, vähentänee susien motiivia käydä koirien kimppuun.

Vaihtoehtoinen selitys lähtee alueellisesta erosta metsästyskoirien käytössä. Hirviä ja jäniseläimiä metsästetään koiraa käyttäen myös Lounais-Suomessa. Metsät ovat siellä pienialaisia Kainuuseen tai Pohjois-Karjalaan verrattuna. Tämä ero maisemarakenteessa helpottanee susien tuoreen liikkumisen paikantamista ainakin silloin, kun maassa on lunta.

Sukellus vanhempaan aineistoon tukee saaliseläinkantojen merkitystä vahinkojen vähentäjänä. Harvahkosta hirvikannasta ravinnonsaannissaan riippuvaiset sudet tappoivat aiemmin Pohjois-Karjalassa koiria usein myös pihapiireissä. Riistanhoitopiirin vuosina 1998–2009 kirjaamista tapauksista 30 (26 %) tapahtui pihoilla. Näiden tapausten määrään metsästyskäytännöillä on luultavasti vain rajallinen vaikutus. Kun suhteutetaan pelkät pihatapaukset susilaumojen arvioituun määrään, saadaan tunnusluvuksi 0,61. Kun valkohäntäpeura-alueelta summattiin sekä metsästystilanteissa että pihoilla sattuneet tapaukset vuosilta 2018–2020, saatiin suhdeluvuksi 0,39.

Kiinnostavaa on havaita koiravahinkojen käyvän Lounais-Suomessa vuosi vuodelta harvinaisemmaksi. Vaikka valkohäntäpeura on ylitiheänä kantana harmeja ja vahinkoa aiheuttava, sillä näyttää olevan merkitystä suden ja metsästävän ihmisen välisen ristiriidan lieventäjänä.

Aihetta tarkastellaan yksityiskohtaisemmin tuoreessa tieteellisessä artikkelissa, joka on vapaasti luettavissa täällä (englanniksi).

Näin kerätään tietoa Suomen susista

Susista saadaan tietoa sekä havaintojen että ulosteista kerättävien DNA-näytteiden avulla. Susihavaintoja ilmoitetaan alueellisille petoyhdyshenkilöille, jotka kirjaavat havainnot Luonnonvarakeskuksen ylläpitämään Tassu-järjestelmään.

Luonnonvarakeskuksen ja Suomen riistakeskuksen koordinoima suden DNA-näytekeräys järjestetään vuosittain marraskuun alusta helmikuun loppuun. Näytteitä keräävät Luonnonvarakeskuksen ja Suomen riistakeskuksen kenttätyöntekijät sekä keräykseen osallistuvat lukuisat vapaaehtoiset, joiden kautta saadaan suurin osa näytteistä. DNA paljastaa susien pari- ja laumareviirien määrän ja auttaa piirtämään reviirien rajat kartalle.

Olosuhteet suden jätösten keräämiselle DNA-näytteiksi ovat otollisimmat talvella pakkassäällä. Lumijäljet helpottavat susien liikkeiden seuraamista, ja pakkasessa DNA säilyy hyvin jätöksen pinnalla. Suden DNA-näytteet toimitetaan tutkittavaksi Luonnonvarakeskuksen laboratorioon ja tulokset julkaistaan kesäkuussa suden kanta-arvion yhteydessä.

Susihavainnot sekä DNA-keräyksen avulla saatu tieto ovat suden kannanhoidon perusta. Vuoden aikana susikanta muuttuu: uusia reviirejä syntyy ja vanhoja häviää. Itärajalta vaeltaa Suomeen uusia yksilöitä, ja meiltä liikkuu susia toiseen suuntaan, joten tietoa täytyy jatkuvasti päivittää. Mitä tarkempaa ja kattavampaa tieto on, sitä parempia työkaluja myös viranomaiset saavat käyttöönsä.

Kuka tahansa jätöksiä ja jälkiä tunnistava luonnossa liikkuja voi ryhtyä vapaaehtoiseksi DNA-näytekerääjäksi. Ohjeet DNA-näytekerääjäksi ryhtymiseen sekä näytteitä vastaanottavien keräysvastaavien tiedot löytyvät Luonnonvaratieto.luke.fi-palvelusta.

Kaisa Nissi