Metsäjäniksen arvoituksellinen taantuminen

Vaikka metsäjäniksen kanta vaihtelee vuodesta toiseen, suuntaus on synkkä: kanta on lumijälkilaskennan perusteella taantunut puoleen. Ennen 1990-lukua on näyttänyt siltä kuin kanta vaihtelisi 3–8 vuoden sykleissä, jotka olisivat liittyneet 3–4-vuotisiin myyräsykleihin. Syklisyys näyttää hävinneen.

Moni ehkä ajattelee, että syynä ovat runsastuneet petokannat. Näin ei kuitenkaan ole. Merkittävin saalistaja, kettu, on vähentynyt lumijälkilaskentojen perusteella samalla tavalla kuin metsäjänis. Kanahaukka ja huuhkaja kykenevät saalistamaan metsäjäniksiä, mutta jäniksen osuus niiden ravinnossa on hyvin pieni. Itse asiassa myös nämä lajit ovat viime vuosikymmeninä vähentyneet.

Pohjoisen havumetsävyöhykkeen laji

Metsäjänis on yksi pohjoisiin oloihin erinomaisesti sopeutuneista nisäkäslajeista. Sen levinneisyys käsittää Euroopan ja Aasian pohjoisen havumetsä- ja tundravyöhykkeen Pohjois-Euroopasta Japaniin. Itämeren alueella se esiintyy kaikilla suurilla saarilla. Baltian eteläpuolella yhtenäinen levinneisyys ulottuu ainoastaan kahdelle metsäalueelle Koillis-Puolassa. Euroopassa on lisäksi erillinen vuoristopopulaatio Alpeilla. Sitä tavataan luontaisesti myös Skotlannissa ja Irlannissa, ja istutettuna Englannissa, Walesissa ja monilla Atlantin lähisaarilla. Alppien ja Brittein saarten metsäjänikset edustavat eri alalajeja kuin meikäläinen Lepus timidus timidus.

Metsäjänis ei ole taantunut vain meillä, vaan myös Ruotsissa, Alpeilla ja Brittein saarilla. Alpeilla taantuminen näkyy vetäytymisenä korkeammalle ilmaston lämpenemisen seurauksena. Iso-Britanniassa levinneisyys on supistunut etelästä, ja Pohjois-Irlannissa kanta on pienentynyt.

Miksi metsäjänis taantuu?

Mikä yhdistää laajoilla alueilla tapahtunutta taantumista ja levinneisyyden supistumista? Yhtenä tekijänä on pidetty ilmaston lämpenemistä, joka voi vaikuttaa metsäjänikseen monella tavoin. Sen valkea ja lämmin talviturkki on yksi tärkeimmistä sopeutumispiirteistä talveen. Syksyjen viivästyessä, keväiden aikaistuessa ja lumen puutteen yleistyessä suojaväri ei enää toimi. Tärkeä ominaisuus on myös takajalan suuri koko, jonka ansiosta jänis liikkuu nopeasti upottavassa lumessa. Lumipeitteen vähentyessä sen antamasta edusta ei ole entisen kaltaista hyötyä takaa-ajotilanteissa. Merkittävin vähenemisen syy on kuitenkin rusakko.

Rusakon runsastuminen

Rusakko on eteläinen laji, joka levisi jääkauden jälkeen kaakkoisilta aroilta länteen. Keski-Euroopan se saavutti varhain, mutta meille se saapui vasta keskiajan lämpökaudella. Pienen jääkauden aikana 1600- ja 1700-luvuilla leviäminen pysähtyi, ehkä kanta vetäytyikin takaisin kaakon suuntaan, mutta ilmaston lämmetessä jälleen 1800-luvulla ja etenkin 1900-luvun alkupuolella leviäminen jatkui ripeästi. Leviämistä saattoivat edistää pienimuotoiset istutukset Lounais-Suomessa runsas sata vuotta sitten.

Leviäminen hidastui tai pysähtyi vuosisadan puolivälin kylmän jakson aikana, mutta 1970-luvulta lähtien rusakko on jälleen levittäytynyt pohjoiseen, täyttänyt esiintymisaukkoja Sisä-Suomessa ja runsastunut.

Etelä-Ruotsissa rusakon kannan kehitys on samankaltaista. Laji istutettiin sinne 1800-luvun lopulla. Kannan kasvaessa se levittäytyi muutamassa vuosikymmenessä boreaalisen vyöhykkeen rajoille. Levinneisyys oli jokseenkin vakiintunut vuosien 1950–1990 aikana, mutta sen jälkeen rusakoita tavattiin lyhyessä ajassa kymmeniä kilometrejä pohjoisempana.

Leviämisen yhteydessä täyttyivät myös vakiintuneen vyöhykkeen sisällä alueet, joilta rusakko oli aiemmin puuttunut. Ruotsalaiset tutkijat arvelevat nopean levinneisyyden laajentumisen olleen seurausta useista leudoista talvista.

Roomalaisten arvellaan istuttaneen rusakon Brittein saarille pari tuhatta vuotta sitten. Irlantiin se on istutettu kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla. Menestys ei ollut siellä mainittava ennen muutamaa viime vuosikymmentä, ja silloinkin vain Pohjois-Irlannin alueella.

Taantumisen syyt

Metsäjäniksen taantuminen näyttää liittyvän rusakkoon. Metsäjänis on taantunut kaikilla alueilla, missä rusakko on ollut luontainen uudistulokas tai istutettu vieraslaji. Ruotsissa jänis on jokseenkin hävinnyt etelästä. Pohjois-Irlannissa on käymässä samoin.

Myös meillä metsäjäniksen taantuminen käy ajallisesti yksiin rusakon menestyksen kanssa. Lumijälkilaskennat paljastavat, että metsäjäniskannan taantuessa 35 vuoden aikana on rusakko samaan aikaan runsastunut 25-kertaisesti. Metsäjäniksen väheneminen on voimakkainta Etelä-Suomessa.

Keskeisinä syinä pidetään ekologista kilpailua ja risteytymistä. Lajit näyttävät olevan ekologisesti hyvin samanlaisia, mikä johtaa heikommin kilpailukykyisen lajin väistymiseen pitkän ajan kuluessa.

Elinympäristöt

Metsäjänis on Pohjolan alkuperäisenä lajina selvästi metsien asukki. Se elää monenlaisissa vaihtelevissa maastoissa niin havu-, seka- kuin lehtimetsissä, rämeillä sekä avosoiden ja hakkuuaukeiden ja peltojen reunamilla ja vesistöjen rantamilla. Lapissa se nousee avotunturiin.

Rusakko on alkujaan arojen laji ja levittäytynyt meille maatalousympäristöjen tarjoamien elinmahdollisuuksien ansiosta. Vanhemmassa kirjallisuudessa mainitaan, että se ei ole metsien laji. Toisin on nykyään. Ainakin Etelä-Suomen peltokolmioaineistojen perusteella rusakot hakeutuvat useidenkin satojen metrien syvyydelle kuusivaltaisten metsien sisäosiin, mistä metsäjäniksen lumijäljet sitten puuttuvatkin.

Lajien välinen kilpailu

Ekologisesta samankaltaisuudesta huolimatta erojakin on. Molemmat lajit syövät kasvukauden aikaan monenlaisia ruohovartisia kasveja ja heiniä, metsäjänis myös lehteviä pensaita ja varpuja. Talvikaudella ravinnon saatavuus on kriittistä. Rusakko suosii silloinkin ruohoja ja heiniä, joita se kaivaa lumen alta. Lumen ollessa niin syvää, että ruohoja ei voi kaivaa esille, rusakon on tyytyminen hätäravintoon eli puuvartisiin versoihin.

Metsäjäniskin syö talvella ruohoja, mutta on selvästi erikoistunut syömään puiden, pensaiden ja varpujen versoja ja kuorta. Lumikerroksen paksuuntuessa se ylettää yhä korkeammalla oleviin oksiin. Se käyttää säännöllisesti useiden puuvartisten kasvien – niin kaikkien tavallisten lehtipuiden ja -pensaiden kuin jossain määrin havupuidenkin – kuorta ja versoja välttääkseen saamasta suuria annoksia kasvien haitallisia puolustusaineita. Se ei kärsi tarjolla olevan ravinnon puutteesta.

Kumpikaan jänislaji ei puolusta reviirejä, ja talvella molempien lajien lumijälkiä voi olla runsaasti metsän reunan läheisillä ruokailupaikoilla. Yksilöiden elinpiirit ovat päällekkäisiä, ja usea yksilö voi liikkua ja ruokailla yhdessä tai toistensa läheisyydessä. Toisaalta on havaittu, että lajien esiintyessä rinnakkain metsäjänis hakee talviset päivälepopaikkansa syvemmältä metsästä kuin yksin esiintyessään.

Havumetsäalueilla, missä ei ole rusakoita, metsäjäniksen elinpiirien koko vaihtelee ravinnon saatavuuden perusteella suunnilleen 70:stä 300 hehtaariin. Joensuussa esikaupunkialueella elinpiiri oli satakunta hehtaaria kuten myös rusakolla. Siellä elinpiirien ollessa päällekkäisiä tapahtui myös paljon lajien risteytymistä.

Risteytyminen

Metsäjäniksen ja rusakon kyky risteytyä keskenään havaittiin Ruotsissa jo viime vuosisadan alussa pian rusakon siirtoistutusten jälkeen. Risteymäjälkeläiset ovat myös lisääntymiskykyisiä. Rinnakkaisen esiintymisen alueella metsäjänisnaaraat parittelevat usein rusakkokoiraiden kanssa. Metsäjäniskoiraiden ja rusakkonaaraiden parittelut ovat mahdollisia, mutta harvinaisia. Tämän seurauksena rusakon tai metsäjäniksen geenien päätyminen toisen lajin populaation geenistöön on erittäin epäsymmetristä. Ruotsissa geneettisesti analysoiduista rusakoista 15 prosentilla oli metsäjäniksen geenejä, kun rusakon geenejä kantavien metsäjänisten osuus populaatioissa on hyvin vähäinen.

Joka kerta kun metsäjänisnaaras tuottaa risteymäpoikasia, paikallinen populaatio menettää puhtaan poikueen. Siten levinneisyyden ja populaatiokoon muutokset voivat olla suoraa seurausta pääosin yksisuuntaisesta risteytymisestä. Kun risteymäjälkeläiset pariutuvat myöhemmin rusakoiden kanssa, tapahtuu metsäjäniksen geenien siirtymistä rusakkopopulaation geenistöön. Alueilla, joilla rusakko ja metsäjänis ovat eläneet rinnakkain vasta vähän aikaa, metsäjäniksen geenit ovat yleisempiä rusakon geenistössä kuin alueilla, missä ne elivät aiemmin rinnakkain.

Näyttää siltä, että metsäjäniksen geenejä kantavien rusakoiden kelpoisuus on alhaisempi kuin vain lajityypillisiä geenejä kantavien yksilöiden. Tämä tarkoittaa sitä, että metsäjäniksen geenit katoavat rusakkopopulaation geenistöstä sukupolvien saatossa sen jälkeen, kun metsäjänis on hävinnyt yhteiseltä alueelta ja jäljelle on jäänyt pääasiassa rusakoita.

Koska risteytyminen on epäsymmetristä, rusakon geenejä ei siirry mainittavasti metsäjänispopulaation geenistöön. Siten risteytyminen ei aiheuta metsäjäniksen geneettisen elinvoimaisuuden heikkenemistä.

Näin ollen lajien kohtaamisesta yhteisillä alueilla seuraa syrjäyttävää ekologista kilpailua resursseista sekä ennen muuta metsäjäniksen jälkeläistuoton heikkenemistä menetettyjen puhtaiden poikueiden muodossa. Ilmastonmuutos suosii rusakkoa, joka senkin puolesta menestyy yhä pohjoisempana.

Kirjoittaja Juha Tiainen on Luonnonvarakeskuksen ulkopuolinen asiantuntija ja erikoistutkija (emer.) sekä Helsingin yliopiston dosentti (Lammin biologinen asema).