Susinaaras synnyttää Etelä-Suomessa usein jo huhtikuussa, pohjoisempana yleensä vasta toukokuun puolella, kantoajan kestettyä noin kaksi kuukautta.

Pesäpaikkoja on laaja kirjo. Tavallisimmin naaras synnyttää niin kutsutun helmakuusen pitkien alaoksien suojaan, mutta pesä voi sijaita myös juurakon, maasta kohonneen kannon tai siirtolohkareen alla. Raivaus tyydyttäväksi synnytyssijaksi voi vaatia juurten ja oksien poikkipureskelua ja maan kuopimista. Hiekkaiseen rinteeseen kaivetut luolat ovat Suomessa harvinaisia, mutta on sellainenkin vastaan tullut.

Naaras valitsee lähes poikkeuksetta uuden pesäpaikan. Etäisyys edellisvuotiseen pesään on tavallisesti joitakin kilometrejä. Synnytyspaikan vaihtaminen on voinut parantaa lisääntyminen onnistumista tilanteessa, jossa sudella ei ole ollut lain turvaamaa suojaa pesimiselle. Esimerkiksi vuonna 1917 perustetussa Denalin kansallispuistossa Alaskassa sudet sen sijaan pesivät vuodesta toiseen samoissa jokipenkkojen luolissa.

Pesä sijaitsee tavallisesti reviirin keskiosissa, minne pentuihin ehkä vihamielisesti suhtautuvia vieraita susia ei juuri eksy.

Suomessa susien pesinnät sijoittuvat metsävyöhykkeelle. Tunturialueelta tunnetaan joitakin suden pesäpaikkoja, mutta ne ajoittuvat 1960-luvulle. Pesän tarkempaa sijaintia ei voi arvata metsätalouskarttaa tutkimalla. Ympäröivä puusto on jonkin verran tiheämpää kuin reviirin keskimääräinen puusto, mutta esimerkiksi puulajisuhteet ovat samanlaiset kuin alueen metsissä keskimäärin.

Leirikesä

Naaras viettää pesällä pentujen seurassa kolmisen viikkoa, ja uroksen tehtävänä on hankkia naaraalle syötävää. Pentujen silmien avauduttua naaras siirtää ne yksi kerrallaan uuteen paikkaan, joka sijaitsee tavallisesti enintään kilometrin säteellä synnytyspesästä. Kesän mittaan siirtymisiä tapahtuu useampia: keväällä emon suuotteessa, myöhemmin omin jaloin. Välimatkat pitenevät kesän edetessä, mutta pentueen uudet sijainnit osuvat edelleen reviirin turvallisiin keskiosiin.

Tutkimuskirjallisuudessa näitä kesäleirejä kutsutaan tapaamispaikoiksi (”rendezvous site”). Tutkimusryhmämme omaksuma nimike ”siirtopesä” on myös erittäin käyttökelpoinen. Siirtopesiä on monentyyppisissä maastoissa. Yhdistävinä piirteinä ovat piiloutumispaikat pennuille ja vesilähde.

Naaras alkaa liikkua jo kesäkuun alussa saalistusreissuilla uroksen kanssa. Kun kysymyksessä on parin ensimmäinen lisääntyminen, pennut viettävät yön seutuun paljon aikaa keskenään, mutta päivällä emoilla on tapana levätä jälkikasvunsa seurassa. Uros saattaa olla jonkun päivän omilla teillään, saalistusmaastojen tuntumassa.

Jos pari on saanut pentuja jo edellisenä vuonna, voi pentujen seurassa olla lapsenvahti, yksivuotias naaras tai uros. Se paitsi vahtii nuorempia sisaruksia, on myös näiden hammastelun kohde ja leikkien osapuoli.

Aikuisten susien kesäisistä reiteistä kehittyy kartalle kuvioita, jotka muistuttavat kukan terälehtien ääriviivoja ja jossa keskipisteenä on pentujen olinpaikka. Kulkua ohjaavat yhtäältä saaliseläinten esiintyminen, toisaalta reviirin ulkorajojen sijainti. Reviirin rajoille on jätettävä hajumerkkejä vuodenajasta riippumatta.

Peräkkäisten saalistusretkien suuntautumisessa Itä-Suomen susien havaittiin noudattavan kahta erilaista strategiaa. Onnistunut hirven tai metsäpeuran kaato sai jotkut susiyksilöt suuntamaan seuraavan reissun samoille seuduille, missä saalistus oli onnistunut. Toiset taas lähtivät tavoittamaan saalista toisesta suunnasta. Molemmissa strategioissa on puolensa. Uusi saaliseläin löytynee varmimmin samalta alueelta kuin edellinenkin, mutta saaliseläinten valppaus lienee suurempaa kuin siellä, missä sudet eivät olleet äskettäin vierailleet. Koskapa saaliseläinten kesäinen esiintyminen eri puolilla susien reviiriä oli vaillinaisesti tiedossa, näiden pohdintojen arvoa erilaisten strategioiden selittäjinä on mahdoton tarkemmin arvioida.

Kun pennut alkavat syyskuussa liikkua pysyvämmin emojen matkassa, kesäajan siirtopesiä on ehtinyt kertymään tavallisesti noin puolenkymmentä.

Hyvä ravintotilanne – paljon pentuja

Susi on koiraeläimenä nopea lisääntymään. Naaras saa ensimmäiset pentunsa usein jo kaksivuotiaana, vaikkakin tavallisimmin vasta kolmevuotiaana. Pentujen lukumäärä pentueessa vaihtelee laajoissa rajoissa. Naaraan ensimmäisessä pentueessa on tavallisimmin 3–4 pentua, myöhemmissä usein enemmän. Yksi syy suurempiin pentueisiin voi piillä susien kouliintumisessa tehokkaammiksi saalistajiksi.

Pariutumiskumppanit ovat yleensä samaa ikäluokkaa. Ruotsissa on todettu susilauman menestyksen hirvenpyynnissä olevan yhteydessä niin kutsutun alfauroksen ikään. Saalistus on tehokkaimmillaan, kun uros on 4–6 vuotta.

Onnistuakseen jälkikasvun tuottamisessa susipariskunnan on löydettävä riittävästi ravintoa reviiriltään. Pari karkottaa reviiriltä perheeseen kuulumattomat lajikumppanit. Reviirin pinta-ala on laajassa maantieteellisessä mittakaavassa sidoksissa sorkkaeläinten yhteiseen kilomäärään pinta-alayksikköä kohti. Tästä syystä reviirien keskimääräiset pinta-alat ovat Etelä-Euroopassa olennaisesti pienemmät kuin Suomessa.

Pienemmän maantieteellisen mittakaavan tarkastelussa avainasemaan kohoaa hirveä pienempien hirvieläinten kannantiheys. Ruotsissa reviirit ovat keskimääräistä pienempiä tiheän metsäkauriskannan alueella ja Suomessa reviirien pinta-ala on pienentynyt Lounais-Suomen valkohäntäpeura-alueella. Meillä reviirin koko asettuu haarukkaan 400–2 000 km², keskiarvon ollessa noin 1 000 km²:n.

Suurimmissa pentueissa on ollut kymmenkunta pentua vielä syksyllä. Suuret pentueet edellyttävät runsasta sorkkaeläinkantaa. Konkreettinen esimerkki oli poronhoitoalueella Kuusamossa syystalvella 2009 metsästetty lauma, jossa oli 15 sutta. Tässä Suomen toistaiseksi suurimmassa perhelaumassa oli emojen mukana kymmenen pentua ja kolme edellisvuonna syntynyttä jälkeläistä. Poronhoitoalueella on runsaasti helppoa saalista, ja tässä tapauksessa sekä naaras että uros olivat nelivuotiaina jo parhaassa iässä.

Paitsi runsas saaliseläinkanta, pentutuottoa voi siivittää paremmaksi myös vahva lumipeite. Tästä käy esimerkkinä Kuhmon susikanta vuodelta 2000, jolloin hirvet olivat kevättalvella metrinvahvuisen hangen vankeja ja poikkeuksellisen helppo saalis susille. Syksyllä Kuhmon kolmessa perhelaumassa arvioitiin olleen 35 sutta, joista 20 oli keväällä syntyneitä pentuja.

Saaliina nuoret sorkkaeläimet

Suden ravinnon koostumus ilmentää alueen sorkkaeläinlajistoa ja lajien runsaussuhteita. Saaliiksi päätyy toki majavia ja jäniksiä, jokunen kettu, kanalintu ja myyrä, mutta tärkein energialähde on sorkkaeläin.

Lounais-Suomessa tavallisin saalis on valkohäntäpeura, poronhoitoalueella poro ja Itä-Suomessa hirvi. Suden saaliiksi päätyvistä hirvistä noin 80 prosenttia on vasoja sekä kesällä että talvella. Koska vasat ovat kesällä pienempiä kuin talvella, tappavat sudet hirviä kesällä keskimäärin kaksi kertaa useammin kuin talvella.

Itä-Suomen saalistusseurannoissa havaitsimme, että susilauma tappaa talvella hirven 5–7 päivän välein ja kesällä kaksi kertaa viikossa. Tahti tiivistyy hirvikannan tihentyessä, ja Ruotsissa se on noin kaksi kertaa suurempi kuin Suomessa.

Jos pääsaalis on valkohäntäpeura tai poro, on susien saatava saalista useammin kuin hirviä pyytäessään.

Vahinkoja kesällä ja syksyllä

Suden aiheuttamat kotieläinvahingot poronhoitoalueen ulkopuolella ovat sidoksissa laidunkauteen ja susien aiheuttamat koirien menetykset metsästyskauteen.

Kotielämistä tavallisin saalis on lammas. Lammaskatraisiin kohdistuvat vahingot yleistyvät loppukesällä öiden pimetessä. Tässä vaiheessa pennut alkavat jo ajoittain kulkea muun lauman matkassa.

Susien hyökkäykset metsästyskoirien kimppuun ovat susien määrään suhteutettuna sangen harvinaisia Lounais-Suomen valkohäntäpeura-alueella, missä elää myös vahva metsäkauriskanta. Havainto alueen pienestä koiravahinkojen määrästä saa ajattelemaan, että hirveä pienempien sorkkaeläinten tiheä kanta vähentää vahinkoriskiä.

Koirien kimppuun käymisen motiivi on tulkinnanvarainen asia

Motiivi tappaa potentiaalinen ravintokilpailija antaa yhden selityksen, koiran oleminen ravintokohde toisen. Suomessa havaittu hyökkäysten keskittyminen lähelle reviirin ulkorajoja tukee ensimmäistä selitystä, mutta vahvempi päättely vaatisi tietoa myös metsästyskoirien käytöstä susireviirin eri osissa.

Niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa sudet valtaosassa tapauksista syövät tappamaansa koiraa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että ravintokilpailijan poistaminen saattaisi olla pontimena suden ensimmäisissä hyökkäyksissä, mutta myöhemmissä kenties motiivina on myös koirasta saatava ravinto.

Porovahinkoja erityisesti itärajalla

Poronhoitoalueella vahinkojen vuodenaikaisjakauma kytkeytyy ensisijaisesti susien määrän kausivaihteluun. Poroja tappavat sekä itärajan kahta puolta elävät laumat liikkuessaan Suomen puolella että poronhoitoalueelle keväällä yksinään vaeltavat sudet. Vahingot keskittyvät lähelle itärajaa, jonka takaa valtaosa poronhoitoalueella liikkuvista susista näyttää geneettisten analyysien perusteella olevan peräisin. Poronhoitoalueen etelärajalla on vyöhyke, missä vahinkoa aiheuttavat Suomen puolelta tulevat sudet.

Kevään tullen vaeltamaan

Suurin osa edellisvuonna syntyneistä pennuista lähtee keväällä vaeltamaan omille teilleen syntymäreviiriltään.

Lähtö ajoittuu tavallisesti maalis-toukokuulle. Irtautumisia tapahtuu myöhemminkin, myös syksyllä, mutta vuodenaikaisjakauma on vahvasti yksihuippuinen. Kevät on otollinen vuodenaika saalistajana kokemattomalle nuorelle sudelle vaeltaa vierailla alueilla, sillä tällöin on parhaat mahdollisuudet kohdata talven heikentämiä kasvinsyöjiä.

Suomessa vaeltajat löytävät oman lisääntymisalueensa yleensä 100–150 km:n päässä syntymäreviiriltään. Lyhimmät etäisyydet ovat olleet vain 40–50 km, jolloin nuoren suden valtaamasta alueesta on tullut emojen hallitseman alueen naapurireviiri. Osa susista vaeltaa kauas, mutta yli 500 km:n päähän päätyvät matkat ovat harvinaisia.

Eurooppalaista ennätystasoa edustavat kolme Etelä-Norjasta Suomen poronhoitoalueen itälaidalle 2000-luvulla vaeltanutta susiyksilöä, yksi naaras ja kaksi urosta. On syntynyt villi ajatus, että pitkänmatkan vaeltelutaipumuksella voisi olla geneettinen tausta, sillä Skandinaviaan 1970-luvulla idästä saapuneet sudet olivat myös vaeltaneet kaukaa.

Vaellusvaihe kestää lyhimmillään vain muutamia päiviä, mutta pisimmillään se on kuukausien mittainen. Eräs Kainuusta lähtenyt uros kierteli ainakin 11 kuukautta eri puolilla Itä-, Keski- ja Länsi-Suomea. Reittiä kertyi lähes 4 000 km, mutta lopulta GPS-yhteys katkesi vain 100 kilometrin päässä sen syntymäreviiriltä.

Vaeltavan suden käyttäytymiseen liittyy kiinnostavia piirteitä. Sen vuorokausiaktiivisuuden rytmi on samankaltainen kuin reviirillään liikkuvien susien. Matka taittuu myöhään illalla, yöllä ja aamuhämärissä, mutta päivällä vaeltaja lepää.

Vaellusvaiheen aikana asutuksen ja isompienkaan teiden välttely ei välttämättä ole huolellista. Hiljaisen yösydämen aikana vaeltava susi voi eksyä myös kaupunkiympäristöön, mistä sen saattaa olla vaikea löytää rauhallisempaan ympäristöön kaupungin herättyä. Oma lukunsa ovat maaseutuasutuksen pirstomilla reviireillä ihmistoimintoihin tottuneet sudet, joista tehdään havaintoja myös asutuksen tuntumassa.

---

Kiitokset

Lämmin kiitos Luonnonvarakeskuksen tutkimusmestareille ja kenttätöissä olleille opiskelijoille, joiden seurassa sain maastossa tutustua susien elintapoihin.

---

Ilpo Kojola on Luonnonvarakeskuksen vieraileva asiantuntija, Seppo Ronkainen Luonnonvarakeskuksesta eläköitynyt tutkimusmestari.