Skandinaviassa ahman elintavoista on saatu tietoa lähetinahmoja seuraamalla. Suomessa tutkimus on painottunut populaatiogenetiikkaan, mutta myös talvikauden ravinnon koostumusta on selvitetty.

Kiima-aika kesällä

Ahmauros on yksineläjä, mutta etsii sydänkesällä naaraita parittelukumppaneikseen. Vilkkain kiima-aika ajoittunee heinäkuulle, jolloin aikuisten ahmojen tavallisimmin havaitaan liikkuvan pareina.

Vaikka paikoin Pohjois-Ruotsissa karhun neljänneksi pennuksi kutsutulla ahmalla on karhun tapaan viivästynyt sikiönkehitys niin, että pennut syntyvät vasta helmikuussa, sen ei tarvitse omistautua kesällä varastorasvan kartuttamiseen samoin kuin talviunia nukkuvan karhun.

Kuuma kesä on vahvaturkkisen pohjoisen eläjän lämpötaloudelle haasteellinen. Kesällä ahma lepää keskipäivän tunnit. Se on aktiivisin aamulla ennen auringonnousua ja illalla auringonlaskun jälkeen. Keskitalvella ahman liikkuvuudessa ei sen sijaan juuri ole vuorokaudenaikaan kytkeytyviä eroja.

Liikkuva eläin

Ahma voi kulkea kymmeniä kilometrejä vuorokaudessa. Aikuisella ahmalla on reviiri, jota se puolustaa muita samaan sukupuoleen kuuluvia yksilöitä vastaan. Tiheän ahmakannan alueella kamppailu elintilasta voi johtaa lajikumppanin kuolemaan.

Elinalueen pinta-ala on naarailla pienempi kuin uroksilla. Naaraiden reviirin pinta-ala on Skandinavian tunturialueella noin 170 km². Urokset liikkuvat keskimäärin noin 700 km²:n laajuisella elinpiirillä, ja niiden liikkuma-alueeseen kuuluu tavallisesti useamman naaraan reviiri. Havumetsäalueella Kanadan Ontariossa naaraiden elinalueen pinta-ala oli keskimäärin 430 km², urosten 800 km².

Uudelle alueelle vaeltava ahma voi päätyä kauas syntymäalueestaan. Esimerkki pitkänmatkan taivaltajasta on Tenojoen Luusuasta Oslon seudulle yli tuhannen kilometrin päähän Norjassa vaeltaneesta uroksesta. Ei ole yllätys, että ainakin yksinään liikkuvia ahmoja tavataan Suomessa vuosittain etelärannikkoa myöten.

Arktinen hyeena, aktiivinen peto

Ahmaa kutsutaan arktiseksi hyeenaksi, mikä ilmentää sen pohjoista levinneisyyttä ja kykyä liikkua isojen tassujen kantamana joutuisasti myös pehmeässä lumessa, sekä haaskojen keskeisyyttä sen ravinnossa.

Kuten hyeenakin, ahma on myös aktiivinen saalistaja. Vaikka ahma onkin Euroopan suurin näätäeläin, se on suurpedoksi suhteellisen pienikokoinen. Aikuinen naaras painaa tavallisesti alle 15 kg, uros enimmillään noin 25 kg.

Sen saalistamien eläinten kokoskaala on laaja, alkaen myyristä ja päätyen kookkaisiin hirvieläimiin. Kun ahma löytää haaskan tai sen onnistuu tappaa isokokoinen saalis, se varastoi lihaa lumen alle tai muunlaiseen sopivaan suojaan. Varastoilla on merkitys etenkin pentuja saaneelle emolle.

Ahman ravinto

Poro on ahmalle tärkeä ravintoeläin Suomen ja Skandinavian poronhoitoalueella. Skandinaviassa poron osuus ahman ravinnossa on suurimmillaan alueen pohjoisosissa; Finnmarkissa osuus on noin 95 prosenttia. Lähellä poronhoitoalueen etelärajaa ravinto on monipuolisempaa, ja poron osuus jää noin 40 prosenttiin.

Vuosien välinen vaihtelu kytkeytyy haaskojen ja pikkunisäkäskantojen runsauteen. Kun sopuleita tai muita pikkunisäkkäitä on paljon, on ahman pentutuotto keskimääräistä parempi.

Skandinaviassa haaskaravinnon osuus on yhteydessä sekä vuodenaikaan että tutkimusalueen sijaintiin. Haaskojen osuus on suurimmillaan poronhoitoalueen eteläosissa, noin 60–80 prosenttia, mutta ilman vahvaa yhteyttä vuodenaikaan. Pohjoisessa ahma on aktiivinen saalistaja ennen muuta kesällä, jolloin haaskaravinnon osuus jää siellä 20–40 prosenttiin. Talvella haaskojen osuus on yli 50 prosenttia.

Ahman tappamien porojen määrässä on vastaavasti vuodenaikaisia ja aluekohtaisia eroja. Sopivissa lumioloissa ahma voi tappaa useita poroja muutamassa päivässä. Näin on ajateltu käyttäytyvän erityisesti naaraiden, jotka keräävät lihavarastoja pesimäkautta varten.

GPS-lähettimillä varustetut ahmat tappoivat skandinaavisella poronhoitoalueella talvella keskimäärin 1–2 poroa kuukaudessa ilman suuria alueellisia eroja. Kesällä Finnmarkin ahmojen havaittiin tappavan kuukaudessa viisi poroa, noin kaksi kertaa enemmän kuin ahmat etelämpänä Sarekin alueella. Kesällä saalistus keskittyy vasoihin.

Tutkimusaineistoa Suomessa elävien ahmojen kesäravinnosta ei ole, mutta talviravinnon koostumusta on selvitetty pesiltä kerättyjen ja yksinään liikkuvien ahmojen ulosteita analysoimalla.

Kainuun ja Ylä-Karjalan naarasahmojen kevättalvisen pesimäkauden tärkein energialähde olivat hirvenhaaskat. Hirven merkitys juontui pesien sijainneista susien reviireillä. Ahman tiedetään hyödyntävän myös metsästäjiltä maastoon jääneitä hirventähteitä.

Yksinään liikkuvat naaraat ja urokset osoittautuvat kykeneviksi metsäjäniksen pyytäjiksi. Erittäin vahvan lumipeitteen aikana ahma voi saada saaliikseen jopa hirven, mutta tällöin on kysymys poikkeustapauksista.

Inarin ahmanpesiltä kerätyistä ulostenäytteissä poro osoittautui tärkeimmäksi ravintokohteeksi. Ravintoanalyysissä ei ollut mahdollista selvittää naarasahman itsensä tappamien ja kuolleena löytämien porojen suhteellista osuutta ravinnossa. Inarissa ja poronhoitoalueen eteläpuolisessa Itä-Suomessa metsäjäniksen ja kanalintujen osuus oli samaa suurusluokkaa, mutta osuudet jäivät murto-osaan sorkkaeläinten osuudesta.

Ilveksen esiintymisalueilla ahman tappamien porojen määrää on vaikea selvittää ilman yksilökohtaista lähetinten käyttöön pohjautuvaa seurantaa. Ahma kykenee useimmiten karkottamaan ilveksen sen tappaman poron luota. Joillakin alueilla saaliin haltuunottoja tapahtuu niin usein, että ahmalla on vaikutuksensa tahtiin, jolla ilves tappaa poroja.

Kun mietitään ahman roolia ja sen olemassaolosta saatavia hyötyjä, olisi mielenkiintoista tietää esimerkiksi se, kuinka paljon se tappaa supikoiria. Supikoirien on arvioitu paikoin vähentyneen ilmeisenä seurauksena ahmojen runsastumisesta.

Ahman levittäytymistä Etelä-Suomeen siivittää pienten hirvieläinten ja esimerkiksi rusakon runsaus, vaikka lämpimämpi ilmasto aiheuttanee haasteita lajin energiataloudelle.

Ahmalla on monta pesää

Ruotsin tunturialueella naarasahmat kaivavat keskimäärin viisi lumiluolaa kevättalven mittaan. Enimmillään pesiä voi olla jopa kahdeksan. Saatuaan uuden kaivannon valmiiksi, naaras siirtää sinne pentunsa, kunnes on seuraavan siirron aika. Syyksi strategiaan on arvioitu naaraiden motiivi vähentää pentuihin kohdistuvaa riskiä, jonka muodostavat pennulle vieraat urosahmat ja ihminen. Kun luolia on useita, pentuja on vaikeampi löytää.

Tunturialueella ahmanaaras kaivaa pesän lumikinokseen, mutta levinneisyysalueen eteläosissa naaras synnyttää pentunsa tavallisesti siirtolohkareen tai juurakon suojaan. Onpa pesä löytynyt jopa propsipinosta.

Ensimmäiset elinviikkonsa pennut saavat viettää syntymäpesässään, mutta sen jälkeen naarasahma siirtää pentunsa kiihtyvällä tahdilla aina uuteen paikkaan.

Ruotsin pentuepesiin pohjautuvan petokorvausjärjestelmän kannalta tämä tuottaa haasteen, sillä korvaus poronhoitajille perustuu suurimmaksi osaksi onnistuneiden pesintöjen määrään. Pentueiden lukumäärän varmistaminen edellyttääkin tiivistä inventointia maastossa.

Pennut lähtevät pesästä toukokuussa ja naaras lopettaa pentujen imettämisen kesäkuun alkupuolella.

Paras lisääntymistulos 3–7 -vuotiailla naarailla

Ahman pentutuottoon vaikuttaa ravinnon saatavuuden ohella naaraan ikä. Ruotsin tunturialueella naaras saa ensimmäiset pentunsa tavallisesti kolmevuotiaana. Pentutuotto on olennaisesti pienempää kuin koiraeläimillä, tavallisesti vain 2–3 pentua, eikä naaras onnistu tunturiympäristössä kasvattamaan pentuetta vuosittain. Haastavassa ravintotilanteessa jää lisääntyminen usein väliin seuraavana vuonna.

Kun naaras on 3–7 vuotta, se liikkuu pentueen kanssa 50–70 prosentin todennäköisyydellä. Tämän jälkeen osuus alenee vähitellen, ja on yli kymmenvuotiailla naarailla alle 20 prosenttia.

Pesimäreviirin vallattuaan naaraista tulee kotipaikkauskollisia. Skandinaviassa 80–90 prosenttia naaraista pesii peräkkäisinä vuosina samalla reviirillä.

Ahma tulisi tuntea paremmin

Ahman elintavoista tulisi käynnistää myös Suomessa yksilökohtainen tutkimushanke. Ahmakanta runsastuu, mutta sen elintavoista etenkään poronhoitoalueen eteläpuolisella alueella ei tiedetä paljoakaan. Poronhoitoalueen pohjoisosien osalta ymmärrystä parantaa Ruotsin ja Norjan tunturiahmoihin kohdistuva tutkimus.

---

Kirjoittaja on Luonnonvarakeskuksen vieraileva asiantuntija. Häneltä saa tarvittaessa luettelon kirjoituksen pohjana olleista artikkeleista (EXT.ilpo.kojola@luke.fi)