Ytimessä-palstalla Luonnonvarakeskuksen (Luke) asiantuntijat käsittelevät ajankohtaisia riista-aiheita tutkimuksen näkökulmasta.

Jättämällä luontoelämyksestä tai lajien biologiasta kertovat jutut tarkastelun ulkopuolelle, tekee havainnon, että jutuissa lajeista puhuvat kuvataan jonkin ihmisryhmän edustajina ja että lajeihin liittyy eri ihmisryhmien erilaisia, joskus keskenään ristiriitaisia, tavoitteita ja toimenpiteitä. Syvemmin tarkasteltuna juttujen ydin kiteytyy usein ihmisten tavoitteiden välisiin ristiriitoihin ja pyrkimyksiin vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Olemme tulleet poliittisen aiheen ja poliittisen vaikuttamisen äärelle.

Kuinka eläinlajista tulee poliittinen?

Tyypillisimmillään poliittiseksi päätyvä eläinlaji vaikuttaa ihmisten arjessa näkyvästi. Hyvä esimerkki tästä on runsastunut valkoposkihanhi, joka levähtää muuttomatkoillaan suurina parvina pelloilla. Laji on helposti havaittava ja aiheuttaa konkreettisia ongelmia satotuhojen muodossa.

Lajin ei tarvitse kuitenkaan välttämättä koskettaa ihmisten arkea tullakseen poliittisen vaikuttamisen välineeksi. Tietyt lajit ovat kansainvälisen poliittisen tavoitteenasettelun sisäpiirissä. Tyypillisimmin kansainvälisiin sopimuksiin on otettu uhanalaisia tai eri maiden kesken jaettujen populaatioiden eläinlajeja, mukaan lukien muuttavat lajit.

Toisaalta poliittinen laji on usein vastakkaisia tunteita tai tavoitteita herättävä, esimerkiksi petoeläin, jota inhotaan tai ihaillaan. Erilaisia tavoitteita voi syntyä myös koska lajin harvalukuisuuteen tai uhanalaisuuteen halutaan reagoida eri tavoin esimerkiksi suojelun tai hyödyntämisen osalta.

Tavoitteet voivat kohdistua suoraan eläimeen, mutta usein eläin toimii välineenä muiden päämäärien saavuttamisessa. Sellainen voi olla esimerkiksi toiseen osapuoleen kohdistuvan luottamuksen tai arvovallan horjuttaminen. Eläinlajin poliittinen ydin ei siis välttämättä ole itse eläimessä, vaan se voi nousta välineeksi jonkin muun politiikan tekemiseksi.

Mutta millainen on ei-poliittinen laji? Yksinkertaistettuna sellainen, joka ei ole laajan mielenkiinnon kohteena tai johon liittyviin tavoitteisiin ei kohdistu merkittäviä ristiriitoja. Tällaisia kotimaisia lajeja ovat toistaiseksi olleet esimerkiksi metsäjänis ja metsäkanalinnut.

Miten poliittisuus näkyy lajin kannanhoidossa?

Tällä hetkellä suurpetoihin kohdistuva poliittinen kiinnostus on huipussaan. Kuluneen vuoden aikana kaikkien eduskuntapuolueiden edustajat ovat ottaneet kantaa esimerkiksi suden suojelustatuksen muuttamiseen, lukuisista organisaatioista ja järjestöistä puhumattakaan. Politisoituneet lajit ovat tyypillisesti sellaisia, jossa ihmisten väliseen työskentelyyn ja kommunikointiin tarvitaan paljon aikaa erilaisten intressiryhmien tavoitteiden yhteensovittamiseksi ja yhteisten tavoitteiden löytämiseksi.

Konkreettinen vaikutus lajin ”politisoitumisesta” on sen ympärillä aktiivisesti käytävä keskustelu, joka polarisoituu puolesta-vastaan asetelmaan. Lajiin kohdistuu suurta mielenkiintoa, runsaasti mielipiteitä ja se on paljon esillä mediassa.

Joidenkin lajien äärellä voidaan jopa kiihtyä suoranaiseen vihapuheeseen sekä itse lajia, että sen parissa työtään tekeviä hallinnon tai tutkimuksen edustajia kohtaan.

Yksi julkisuuden ulottuvuus on, että lajiin liittyvä viestintä ja julkinen keskustelu vievät huomattavan paljon työaikaa, niin median edustajien kanssa kuin eri lajeihin liittyvien sidosryhmien parissa. Tutkimus, erityisesti kannanarviointi sekä hallinnon toimet ovat suuren mielenkiinnon kohteena ja ajoittain niitä tarkastellaan suurennuslasin läpi. Kaiken kaikkiaan tällaisten lajien parissa työskentely on pahimmillaan äärimmäisen paineistettua.

Vain nykypäivän ilmiö?

Luonnonsuojeluun ja lajien suojelun ja hyödyntämisen historia on täynnä inspiraatiota ja yhteiskunnallista tavoitteellista toimintaa kirvoittaneita lajiesimerkkejä. Näiden lajien voidaan ajatella olleen tuolloin politisoituneita, koska niihin kohdistui järjestelmällistä tavoitteellista toimintaa. Juuria ilmiölle voidaan löytää aina antiikin ajoista saakka. Hieman tuoreempia kotimaisia esimerkkejä ovat esimerkiksi suurpedot, jotka 1800-luvun lopulla olivat ensin valtiovallankin toimesta organisoidun hävittämisen kohteena, mutta 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi karhu nostettiin suojelun kohteeksi. Huolena oli sen häviäminen Suomen lajistosta. 

Nykypäivänä konfliktin synnyn taustalla on yhä useammin hävinneen tai taantuneen lajin paluu. Väestönkasvu, lajien luonnollisten elinympäristöjen väheneminen sekä muuttuvat lajien väliset vuorovaikutukset voidaan nähdä tilanteen juurisyiksi.

Konfliktit tiivistyvät erityisesti sellaisten lajien kohdalla, joiden biologiset käyttäytymispiirteet ovat ihmiselle haastavia. Uudenlaisen rinnakkainelon edellytysten löytäminen, sekä yhteiskunnan että eläinlajin kannalta, edellyttää politisoitumisesta huolimatta faktapohjaista tilannekuvaa ja päätöksentekoa, jossa punnitaan tasapainoisesti kaikki kestävyyden ulottuvuudet.